Kolumni: Julkaistu vanhemmuus

Monille sosiaalisen median käyttäjille Instagramin julkaisujen läpikäyminen ja tuottaminen on sekoitus tavoitteellisuutta ja tirkistelyä. Ohjelmat näyttäisivät elävän jaetusta pelostamme. Pelkäämme jostakin paitsi jäämistä.

Sama dynamiikka ei kuitenkaan näyttäisi toimivan lapsistaan kuvia ja tietoja jakavien vanhempien suhteen. Tietenkin tässäkin asiassa on osatekijänä ylpeä liioittelu. Tarkoin valitut otokset ihanasta onnesta kuvaavat hetkittäistä muutoin työlään arjen lykkääntymistä.

Pienten lasten vanhemmat kokevat eristäytyvänsä muusta maailmasta ja hakeutuvat sosiaalisen median pariin, koska se tarjoaa alustan olla yhteydessä laajentuvaan maailmaan samalla, kun heidän kokemuksessaan maailma kutistuu.

L. Plunkett kirjoittaa uudessa kirjassaan Sharenthood: Why We Should Think Before We Talk About Our Kids Online siitä, mitä vanhemmuuden hitaalle pitkäjänteiselle päämäärälle tapahtuu, kun se törmää sosiaalisen median kyltymättömään rytmiin.

Plunkett kuvaa kirjassaan sharentingiksi kutsumaansa ilmiötä. Ilmiöstä on kyse, kun lapsensa hyvinvoinnista vastuussa oleva vanhempi jakaa henkilökohtaisia yksityiskohtia kuvina, videoina tai tekstinä lapsesta verkon välityksellä.

Useat verkko-ohjelmat eivät ole lähtökohtaisesti yksityisyyttä rikkovia, mutta Plunkettin mukaan nekin vauhdittavat lasten siirtymistä digitaalisen elämän piiriin vanhempien päätösten seurauksena.

Selvitysten mukaan vuoteen 2030 mennessä kaksi kolmasosaa identiteettipetoksista tulee olemaan seurausta tämän päivän vanhempien julkaisemiseen perustuvasta vanhemmuudesta.

Plunkettille näyttäisi olevan kaksi syytä olla huolissaan tästä ilmiöstä. Ensinnäkin filosofisella tasolla ilmiö altistaa lapsen massiiviselle digitaaliselle maailmalle ilman heidän omaa aktiivista suostumustaan. He eivät voi valita enää tulevaisuudessaan olla osallistumatta esimerkiksi sosiaaliseen mediaan.

Vanhemmat jakavat ja osallistuvat sosiaaliseen mediaan, koska verkko­maailma tekee tämän osallistumisen niin helpoksi ja jopa kannustaa osallistumiseen. Vanhemmat toimivat ohjelmistokehittäjien suositusten mukaan pohtimatta pitkän aikavälin seurauksia, vaikka julkisuudessa on paljon puhetta näihin teknologioihin liittyvistä ongelmista, jotka kaiken lisäksi muuttuvat alati.

Tästä päädytään Plunkettin toiseen huoleen. Lasten kuvien ja yksilöitävien tietojen levittäminen sosiaalisen median kanavissa jakaa samat ongelmat kuin muuta aikuisten maailman vakoilua ja yksityisyyttä koskevat seikat.

Ne säästöt, jotka olemme lyhyellä aikavälillä saavuttaneet, olemme lopulta tehneet oman yksityiskohtaisen informaation luovuttamisella. Usein emme halua pohtia katastrofinäkökulmaa hetkittäistä helppoutta, iloa ja nautintoa tavoitellessamme.

On hämmästyttää, että aikakaudessa, jossa olemme kivuliaan huolissaan yksityisyydestä ja monimuotoisesta vakoilusta, emme paljoakaan pohdi, mitä ennakoimattomia seurauksia lapsesta kertyvä ”digitaalinen asiakirjasalkku” voi tuottaa.

Mitä jos lapsuudessa tehdyt typeryydet seuraisivat jokaista meitä ikuisesti? Mitä jos haavoittuvimmat piirteemme löytäisivät tiensä kiusaajien käsiin joko lapsuudessa tai aikuisuudessa?

Vaikuttaako vanhempien luoma verkkokertomus lopulta lasten ja nuorten kykyyn tuottaa omaa käsitystään itseydestään?

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.