Kolumni: Muistomme muiden käsissä?

Paperi palaa noin 233 celsiusasteessa. Tämä knop­pitieto on ikuistettu Ray Bradburyn romaanin nimessä Fahrenheit 451.

Bradbury kirjoitti dystopiansa 1950-luvun alkupuoliskolla vähän sen jälkeen, kun natsit olivat polttaneet kirjoja ja ihmisiä Euroopassa. Yhdysvaltojen ylle oli laskeutunut tuolloin pelon pilvi, jonka sai aikaan House Un-American Activities ja mccarthyismi, jotka toivat mukanaan kirjallisuuteen ja taiteeseen poliittiset vainot, mustat listat ja sensuurin.

Vainoharhainen kulttuurinen ilmapiiri kehysti kirjan kirjoittamista, mutta Bradburyn suurin kimmoke kirjoittamiseen oli mustavalkotelevisioiden saapuminen jokaiseen olohuoneeseen. Bradburyn varoitus oli tarkka. Hän varoitti massamedian uhkasta lukemiselle ja tästä seuraavasta prosessista, jossa kriittinen ajattelu korvautuu aistien digitaalisella pommituksella.

Bradburyn kuvittelemassa maailmassa ihmiset viihtyvät kodeissaan tuijottamalla yötä päivää valtavia seinänäyttöjä. He ovat vuorovaikutuksessa ystäviensä kanssa näiden seinänäyttöjen välityksellä, kuuntelevat ystäviään korviinsa asennetuilla näkinkengillä. Ihmiset tungetaan täyteen ei-tulenarkaa dataa – pop-kappaleen sanoja, valtioiden pääkaupunkien nimiä, ”Iowan viime vuonna kasvattaman maissin määriä”. Ihmiset kokevat ajattelevansa, ja he ovat onnellisia, koska tällaiset asiat eivät muutu.

Vuodesta 1922 asti ilmestynyt Valitut palat oli Bradburyn mielessä. Hän oli huolissaan, että ihmiset lukevat teksteistä vain otsikoita.

Tänään meillä on Wikipedia ja tviitit. Nykyään sanat ovat korvautumassa kuvasymboleilla. Mitä enemmän rapautamme kieltä, sitä enemmän vaarantuu ajattelun monimuotoisuus. Sitä myöten meitä on helpompi kontrolloida.

Bradbury pelkäsi muistin menettämistä. Nykyään olemme antaneet Googlelle ja sosiaalisen median tileillemme oikeuden turvata muistomme, tunteemme, unelmamme ja tosiasiat. Kun jättimäiset teknologiayritykset vakiinnuttavat huomaamattamme valtansa, jopa historia voidaan periaatteessa kirjoittaa uusiksi.

Bradburyn kirjassa paloaseman palomiehet oppivat asemansa historiaa, jonka mukaan asema oli perustettu vuonna 1790 polttamaan siirtomaissa englannin kieleen perustuvia kirjoja. Aseman ensimmäinen palomies oli Benjamin Franklin.

Maailman muuttuessa virtuaaliseksi kirjojen omistaminen muuttuu kapinaksi. Kun omistat kirjan, kukaan ei pysty seuraamaan sinua, kukaan ei pysty muuttamaan tai hakkeroimaan sisältöä.

Kirjojen näkeminen, koskeminen ja haistaminen on kirjoja tuhoaville palomiehille yhtä vierasta kuin suurimmalle osalle meistä olisi maidon käsin lypsäminen lehmästä. Palomiehet lumoutuvat kirjoista, mutta joutuvat ne polttamaan.

Bradbury uskoi, että halusimme tällaisen maailman. Toivoimme, että palomiehet polttavat kirjat ja viihde korvaisi lukemisen ja ajattelun. Äänestimme poliittisten ja taloudellisten systeemien puolesta, jotka pitäisivät meidät onnellisina ennemmin kuin läpikotaisin informoituina.

Bradbury sanoisi, että valitsimme yksityisyytemme ja vapautemme luovuttamisen teknologiayrityksille. Päätimme jättää kulttuurisen perintömme ja tietomme digitaalisten arkistojen hoidettavaksi.

Kuinka voisimme estää yhtä läppäriä käyttävää ihmistä hakkeroitumasta ihmiskunnan kollektiivisen historian, kirjallisuuden ja kulttuurin tuhatvuotiseen historiaan ja ryhtymästä kirjoittamaan sitä uudelleen? Tai yksinkertaisesti vain painamasta delete-näppäintä?

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.