Kolumni: Olenko osannut opettaa?

En edes kysy, olenko osannut kasvattaa, sillä suurella varmuudella lähes jokainen äiti kokee asiasta epävarmuutta.

Mutta miten tämä kokonaisarvioinnin aika tulikin niin yllättäen. Joskus öisin, kahden sairaan alle kouluikäisen kanssa, kun puoliso oli viikkojen työmatkalla vähintäänkin toisella puolella mannerta, mietin miten mahtavaa olisi, jos reilut kymmenen vuotta vierähtäisi tuosta vaan. Ja nyt yhtäkkiä näin on käynyt.

Miten tyhjää sitä sitten talossa onkaan. Tuleeko sittenkin urputusta ja mitä erilaisempia vaatimuksia ikävä. Tuskin, mutta ikävä tulee varmasti niitä keskusteluita, joita nuorten kanssa on käyty taloudesta, politiikasta, taiteesta, musiikista jne.

Ja ikävä sitä, että tietää kyllä kotona olevan muitakin, vaikka vain silloin tällöin kuuluisi yläkerrasta askelia tai keittiössä joku käväisee keittämässä pannullisen teetä lukemisen lomassa. Tiedän kyllä, että tytöt pärjäävät, ja uskoisin itsekin pärjääväni, sillä omat työ- ja lomareissut, lasten ulkomaan kesätyöt ja -vaihdot ovat opettaneet meitä kaikkia itsenäisiksi.

Sitä miettii, olenko osannut antaa riittävät eväät. Olenko osannut opettaa kaiken tarpeellisen. Ainakin kotitöistä on taisteltu, kun en ole suostunut lapsia kaikessa passaamaan. Uskon, että myöhemmin osaavat arvostaa sitä, että kotona piti opetella elämisen alkeet.

Nuoret tietävät perheen tulot ja kutakuinkin menotkin, ja pienestä asti on yritetty opettaa harkitsevaista rahankäyttöä, säästämistä ja pienimuotoista sijoittamistakin.

Kauppalistaa on tehty yhdessä, pohdittu mitä mikäkin ruoka maksaa ja kaupassa käydessä opeteltu vertailemaan kilohintoja ja ostamaan vain sen mikä tulee käytettyä. Jätteiden lajittelu ja kaikenlainen kierrätys sujuu tuon ikäisiltä luontevasti.

Pyykinpesu on tullut tutuksi, kun yhdessä on opeteltu, kuinka tunnistaa materiaalit ja valikoida oikea pesulämpötila niiden perusteella eikä vaatteiden pesuohjeiden mukaan. On kokeiltu, miten käsitellä tahrat, silittää paidat ja korjata vaatteet.

Ruuanlaitto on toista kiinnostanut pienestä asti, toista vähän vähemmän, mutta vuorollaan on siihenkin hommaan joutunut. Siivous heiltä sujuu, sillä tytöt ovat alakouluiästä asti joka viikko siivonneet omat huoneensa ja yhteiset tilansa. Yläkouluiässä alkoivat vuoroviikoin hoitaa myös alakerran siivouksen, ja tämä valinnainen tehtävä on näkynyt kuukausirahassa.

On koitettu opetella käytöstapoja meillä ja maailmalla. Miten ottaa muita huomioon, muistetaanhan katsoa silmiin tervehtiessä, kuinka pöytä katetaan, millä aterimilla mitäkin syödään ja kuinka ylös onnittelumaljan voi kohottaa kevään ylioppilasjuhlissaan.

Niinpä niin. Mutta olenko osannut opettaa tärkeimmän, arvot. Olenko itse käyttäytynyt sen mukaan, ettei muiden arvostus ja auttaminen, ahkeruus ja yritteliäisyys jää vain sanoiksi vaan näkyy myös jokapäiväisissä toimissa.

Olenko näyttänyt heille, että erityisherkkäkin pärjää nykymaailmassa, vaikka ronskimmat usein kävelevät yli. Ovatko he oppineet, kuinka erilaisia ihmisiä meitä on ja eri lähtökohdista ponnistaneita, mutta silti kovin samanlaisia.

Toistaiseksi tuntuu siltä, että hyvällä tiellä ollaan ja evoluutio näyttää pitävän huolen siitä, että nykynuoret ovat vanhempiaan fiksumpia.

Kirjoittaja on Keski-Suomen Martat ry:n toiminnanjohtaja.