Kolumni: Pelon aikakausi

Kun historioitsijat kirjoittavat aikakaudestamme, he todennäköisesti kirjoittavat siitä pelon aikakautena. Pelon aikakausi alkoi syyskuussa 2001, kun lentokoneet iskivät New Yorkin ikonisiin kaksoistorneihin.

Tämän jälkeen olemme joutuneet tilanteeseen, jossa pelko on ottanut vallan. Pelko synnyttää pelkoa. Jokainen kokee itsensä saarretuiksi. Valta on jossain muualla, vihamieliset voimat uhkaavat meitä ja näille voimille kaikki keinot ovat sallittuja.

Pelko hämärryttää arvostelukyvyn ja elämän horisontin. Pelokkaana emme kykene näkemään enää hyviä uutisia. Ilo katoaa, kun pelkäämme joka hetki kaiken romahtamista. Masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien määrät kasvavat ja muun muassa opiskelijoiden mielenterveyspalvelut tukkeutuvat.

Pelko juoksee nopeammin kuin tosiasiat ja saa mielikuvituksemme liekkeihin. Valtaosan ajastamme emme pelkää sitä, mitä meille on tapahtumassa, vaan pelkäämme jotakin katastrofaalista meille mahdollisesti tapahtuvaa.

Asiat muuttuvat muodottomiksi ja hahmottomiksi pelätessämme. Kuvittelukykymme on tärkeä osa ajatteluamme, mutta sillä on konkreettien etujen lisäksi konkreetteja heikkouksia. Kun pelkäämme, kuvittelukykymme tuottaa kontrolloimattomia, muodottomia, epämääräisiä, salakavalia voimia. Väistämätön reaktiomme tässä tilanteessa on ylireagointi.

Pelko saa aikaiseksi vihaa. Filosofi Martha Nussbaum kirjoittaa vihan olevan pelon lapsi. Peloissamme meistä tulee epäsosiaalisia ja kykenemättömiä myötätuntoiseen toimintaan. Pelko häätää toisen mielestämme, ja tässä mielessä se on voimakkaan narsistista. Peloissaan ihminen ei näe enää erityisiä yksilöitä, vaan vihansa ilmentymiä.

Pelko saa aikaiseksi laumakäyttäytymistä. Ideologiat kukkivat pelon aikakaudessa. Aivoton kliseiden toistaminen rajaa heimon ulkopuolista aluetta. On helppoa katsoa menneisyyteen ja sanoa, että olemme kehittyneet esimerkiksi 1970-luvun ideologisista ylilyönneistä. Mutta olemmeko? Ideologiat nostavat jälleen päätään ja perustuvat kaksinapaiseen ajatteluun: alistaja ja alistettu, kamppailu hyvien ja pahojen välillä, voittajat ja häviäjät.

Kaikissa kulttuureissa on kerrottu tarinaa, että lopulta täydellinen rakkaus poistaa pelon. Jotta tämä rakkaus saisi voimaa, on tunnistettava pelko itsenäisenä yhteiskunnallisena voimana ja kohdata se realistisesti. Tämä tarkoittaa politiikan asettamista todelliseen tilanteeseen eikä kiihtyneeseen mylvintään sängyn alla lymyävistä möröistä.

En usko, että metafyysisen olemassaolon ja eksistentiaalisten identiteettien ympärille rakentuva politiikka riittää pelon ongelman ratkaisuksi. Pelko määrittää ihmiskunnan yötä, mutta jokaisen yön jälkeen tulee aamu ja sen mukana lupaus siitä, että saisimme lopulta aikaiseksi jotain hyvää ja kaunista.

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.