Kolumni: Unet, omiammeko?

Charlotte Beradt (1907–1986) julkaisi Saksassa vuonna 1966 kirjan, joka käsitteli kolmannen valtakunnan aikaisia unia ( Das Dritte Reich des Traums). Kirja on eriskummallinen kokoelma unia, jotka Beradt keräsi ihmisiä haastattelemalla vuosina 1933–1939.

Teos ei ole tieteellinen julkaisu eikä psykoanalyyttinen tutkielma, vaan eräänlainen kollektiivinen päiväkirja. Aikakaudessamme päätään nostava populismi, rasismi ja kaiken kattavan valvonnan haaveet johdattelevat lukijaa tarttumaan tähän kirjaan. Kirja on myös ainutlaatuinen mittavassa holokaustia käsittelevän kirjallisuuden joukossa.

Beradt kirjoittaa, että teoksessa dokumentoidut unet olivat diktatuurin sanelemia. Hän haastatteli tavallisia ihmisiä omalta asuinalueeltaan maallistuneessa keskiluokkaisessa Charlottenburgissa.

Kirjassa äänensä saavat Beradtin räätälien, naapureiden, tätien, maitomiesten ja ystävien unet. Beradt ei haastatellut nousevan diktatuurin innokkaita kannattajia eikä suoranaisesti yhteiskunnallisesta muutoksesta hyötyneitä ihmisiä. Tavoitteenaan hänellä oli saada mahdollisimman suoria ja avoimia kuvauksia unista ilman vääristäviä seikkoja.

Kirjan keskeinen lähtökohta on väitteessä, että valve-elämän ja unien välillä on yhteys ja tämä yhteys on vieläpä kiistaton ja ilmeinen.

Kirjan jälkisanoissa kuuluisa psykologi Bruno Bettelheim huomauttaa, että monissa enteellisissä unissa unennäkijät kykenivät tunnistamaan syvällä itsessään, minkälainen kehittymässä oleva yhteiskunta todellisuudessa oli.

On kiehtovaa huomata, että Kansallissosialistisen Saksan todellisuus oli selvää unissa jo vuonna 1933! Kuten Svetlana Aleksijevitšin massiivisiin haastatteluaineistoihin perustuvat teokset sodanjälkeisestä Neuvostoliitosta, Beradtin kirja tuo esille sen, miten autoritaariset järjestelmät vaikuttavat kollektiiviseen tiedostamattomaan.

Vuonna 1933 nainen näkee unta ajatusten lukulaitteesta, ”johtolabyrintistä”, joka tunnistaa hänen tekemänsä assosiaation Hitlerin ja sanan ”paholainen” välillä.

Beradt törmäsi moniin ajatuskontrollia käsitteleviin uniin, joista osa ennakoi suoraan natsihallinnon terrorisoimien kansalaisten myöhemmin kohtaamia byrokraattisia järjettömyyksiä. Unet paljastavat, kuinka saksalaiset juutalaiset ja ei-juutalaiset käsittelivät yhteistyötä ja osallisuutta, vainoharhaisuutta ja itseinhoa, vaikka valveilla ollessaan he kätkivät nämä kamppailunsa itseltään ja toisiltaan.

Unikuvaukset on kirjassa liitetty yhteen Beradtin tarkkanäköisen ja kaunistelemattoman kommentoinnin kanssa, jota syventää hänen omat kokemuksensa natseista ja maastapaosta.

Beradt onnistuu kuitenkin siinä, ettei siirrä unia vain omaa analyysiään värittäviksi kertomuksiksi, vaan vahvistaa kummallisia yksityiskohtia siten, että ne onnistuvat puhumaan voimakkaammin kuin hänen omat tulkintansa.

Hannah Arendt näki totalitarismin aidosti totaalisena sinä hetkenä, kun se saa hallintaansa ihmisten yksityisen sosiaalisen elämän. Beradt seuraa Arendtia tässä ajatuksessa. Unet olivat hänelle jatketta sille aikakaudelle, joissa niitä nähdään.

Samalla hän kuitenkin puolusti unia vapaan ilmaisun alueena silloinkin, kun yksityinen elämä on musertunut valtiollisen kontrollin alle. Tuollaisenakin hetkenä unennäkijä voi selventää asioita, jotka olisivat liian riskialttiita käsitellä valveilla ollessa.

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.