Kolumni: Vakava pila

Hämmentävää, että Milan Kundera on vielä elossa ja että hän täytti 90 vuotta aprillipäivänä! Kunderan unohduksiin painuminen kulki varmasti käsikädessä Berliinin muurin murtumisen kanssa.

Tšekki emigrantti oli täysissä voimissaan 1980-luvulla, kun hän kritisoi maansa brutaalia hallintoa. Nyt kun Neuvostoliitto satelliittivaltioineen on pelkkä muisto, Kunderakin on historian aallokossa syrjään lentänyt lastu.

Kundera on kuitenkin valmis nousemaan parrasvaloihin uudelleen. Hän varoitti ikävien historial­listen tosiasioiden vääristelyn ja puhdistamisen vaaroista muun muassa teoksessaan Naurun ja unohduksen kirja.

Esimerkiksi Kiinassa on olemassa vain yksi maanviljelijän rakentama muistomerkki vuosien 1959–1962 suurelle nälänhädälle, jossa arvioidaan kuolleen 10–43 miljoonaa ihmistä. Kuten Kundera kirjoitti: ”Ihmisen taistelu valtaa vastaan on muistin taistelua unohdusta vastaan”.

Vielä ajankohtaisemmalta vaikuttaa Kunderan ensimmäinen kirja Pila, joka ilmestyi vuonna 1967. Tarina kertoo opiskelija Ludvik Jahnin kohtalosta kommunistisen hallinnon kourissa, kun tämä ohimennen lohkaisee epäasianmukaisen vitsin.

Tyttöystävälleen lähettämässä kortissa hän kirjoittaa optimismin olevan oopiumia kansalle: ”Terveellinen ilmapiiri löyhkää typeryydelle! Kauan eläköön Trotski!”. Ludvik menettää paikkansa opiskelijajärjestöstä ja hänet potkitaan ulos yliopistosta.

Päädyttyään väistämättömän tapahtumaketjun seurauksena työskentelemään hiilikaivoksiin viideksitoista vuodeksi, hän tajuaa typerän pilansa muuttaneen elämänsä suunnan tyystin. Elämä kaivosten jälkeen on myös pilaa.

Tarina tuntuu historialliselta, mutta se rinnastuu nykyaikaan. Kun Ludvikia kuulustellaan, hänelle selvitetään, kuinka pilan kirjoittaminen postikorttiin tekee hänen ajatuksistaan julkisia.

Julkisuuden vuoksi ajatuksia ei voinut pitää päähänpistoina, vaan niillä on objektiivista merkittävyyttä. Toisaalta moni heistä, joita Ludvik on pitänyt ystävinään päätyvät häntä syyttävän joukkion osaksi. Ludvikin viholliset tekevät hänestä raadollisia karikatyyrejä, jotka lopulta muuttuvat todellisimmiksi kuin elävä kuvauksen kohde. Tuomio menettää kaikki mittasuhteensa rikokseen nähden.

Kunderan kirja on kummallisella tavalla ajankohtainen sen kytkiessä poliittisesti epäkorrektin huumorin totalitaariseen mielenmaisemaan.

Välineet ovat erilaisia, joukkojen oikeamielisyyden perusteet muuttuneet, mutta mekanismi on sama. Hän osoittaa, että nauramme usein epäsovinnaisille vitseille. Juuri niiden mauttomuus, se tosiasia, että niiden sisältämät ajatukset ja tunteet ovat ristiriidassa olemassa olevan ilmapiirin kanssa, tekee niistä hauskoja. Nauraminen näille ”väärille” vitseille on eräässä mielessä vastarintaa ja erimielisyyttä.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksikertainen. Huumoritutkija Jarno Hietalahti on omissa tutkimuksissaan kehitellyt keinoja päästä huumorin taakse ja tarkastella vitsejä määrittäviä arvoja sekä maailmankatsomuksia.

Näitä peilaten tulee esiin myös huumorin arvokkuus, ja tällöin myös valtavirtaa vastustava tai sitä puolustava vitsi voi osoittautua kriittiseksi ja arvokkaaksi.

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.