Kolumni: Valikoivaa luontorakkautta

Kesäkuisena iltana katsoin saunan terassilta avautuvaa maisemaa, jossa pieni suolampi kimaltelee tiheähkön pajukon takana. Päähäni oli iskostunut omituinen ajatus siitä, että maisemaa pitäisi vähän avata. Tarmokkaassa hulluuden puuskassa tartuin vesuriin ja ajattelin maltillisesti katkoa pari pajua.

Tihutyötä tehdessäni minusta tuntui väärältä. Paju oli paksu ja varmaan vanhempi kuin minä. Työni jäljet nähtyäni olin epäuskoinen ja surullinen: mikä minuun meni?

Keskimäärin luontorakkaus taitaa tarkoittaa maisemarakkautta. Eläviä puita ja pensaita uhrataan mieluisan maiseman tieltä.

Luontosuhde on resurssi-, virkistys- ja maisemaperusteinen. Muulta luonnolta haetaan ennen kaikkea yksipuolista hyötyä itselle ja ihmisille. Luontorakkaus ei yllä pajuihin, koska niitä on vaikea hallita, eikä niistä ole tämän päivän ihmiselle ilmiselvää ”hyötyäkään”.

Mutta eivätkö pajukot ja muut ”maiseman tiellä” olevat olennot ole myös maisemaa? Eikö jonkin opitun esteettisen ihanteen sijaan voi oppia arvostamaan olemassa olevia paikkoja sellaisenaan? Niiden ominaispiirteitä ihaillen ja niistä oppien. Ilman hallinnan tarvetta ja tiettyyn tasapaksuun kulttuuriseen ihanteeseen pakottamista.

Ehkä järvi tai lampi, joka halutaan saada paljaammin esille, haluaisi pysyä piilossa ja salaisempana. Ehkä se menettää osan salaisesta kauneudestaan, kun se revitään esille eläviä olentoja silmiemme ilon vuoksi uhraten. Silloin avautuva maisema ei enää olekaan silmänilo, vaan muistutus elottomasta, ihmiskeskeisestä ja hyötyperustaisesta suhteestamme muuhun luontoon.

Luontorakkaus ei koske voikukkia sen paremmin kuin pajujakaan. Ystäväni työskenteli puutarhalla, ja häneltä kysyttiin neuvoja voikukkien hävittämiseksi. Ystäväni totesi, että helpointa on, kun alkaa pitää voikukkia kauniina.

Ja mikä kumma estää näkemästä tuon iloisen kasvin kauneutta sen kaikissa kauniissa vaiheissaan? Miksi tuo olento tuomitaan hävittämisen arvoiseksi, ja ihanteena pidetään yksitoikkoista autiomaata, jota nurmikoksikin kutsutaan? Tuon eriskummallisen ihanteen toteuttamiseksi nähdään vieläpä vaivaa ja päristellään hullun lailla.

”Mitähän naapuritkin ajattelevat, jos pihani rehottaa luonnonkukkia?” Ehkä, että ”vau, tuo tyyppi rakastaa elämää!”

Olisiko mahdollista oppia ihailemaan hallitun ja alistetun maiseman sijaan elämän runsautta ja sen omalaatuista ilmenemistä kulloisessakin paikassa, jos se ei ole millään lailla todellisten tarpeidemme ja tekemistemme tiellä? Voisiko rakkaus luontoon perustua pinnallisen virkistyssuhteen sijaan elävään ja vastavuoroiseen suhteeseen kaikkiin kanssaolijoihimme?

Voi nimittäin olla, että estäessämme muun luonnon monimuotoisen voiman ilmenemisen ympäristössämme, tulemme alistaneeksi ja tukahduttaneeksi elämäntavallamme ja arvostuksillamme myös terveen ihmisluontomme.

Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja luontoyhteysohjaaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.