Väärin toivottu lahja?

Viime päivinä on julkisessa keskustelussa ehditty politiikan sotkujen lisäksi kauhistella vähävaraisten lasten auttamisen kalleut­ta. Joulupuu-keräyksen lahjatoiveissa oli listalla muun muassa kalliita puhelimia ja merkkivaatteita.

Jokainen rahanarvon ymmärtävä aikuinen käsittää, ettei tuhannen euron lahjatoive ole tietenkään millään lailla kohtuullinen. Mutta ei se ole myöskään sitä toivovan lapsen vika. Annetaan näiden lasten joulun­aikaan edes toivoa.

Kyynikko sanoisi tähän heti perään, että ”pettymys siitä vain seuraa”. Näin lopulta varmaankin on, mutta silti olisi jollain lailla karmivampaa, ettei pieni lapsi edes toivoisi enää mitään. Niin kyyniseksi tuskin haluamme elämäämme.

Nettikeskustelujen palstoilla vilahtelivat tässä yhteydessä sanat kohtuuttomuus, järkytys, sosiaaliturva, yhteiskunnan hyväksikäyttö ja realismin puute, kaiken painokelvottoman lisäksi.

Tuskin tämän asian tiimoilta kannattaa kenenkään liiaksi riehaantua, mutta jotain hyvää tästä voisi seurata. Jokaisessa kodissa, olivat vanhemmat sitten hyvä-, keski- tai pienituloisia, voisi käydä jälkipolven kanssa keskustelun rahan arvosta.

Tuntuu, että tälle keskustelulle olisi tilausta, kun raha on yhä enemmän vain numeroita digitaalisessa maailmassa. Sadan markan seteli Jean Sibeliuksen tiukasti tuijottaessa rahan omistajaa tuntui omissa käsissä konkreettisesti joltakin. Parikymmentä euroa näytöllä numeroina on paljon hankalampi käsittää oikeasti jonkin arvoiseksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.