22 Pistepirkko ja Kiila 18.10. 2001

22 Pistepirkon uusi elektronista epätäsmällisyyttä sykkivä levy Rally of Love ei yllättänyt siinä mitassa kuin olettaa olisi saattanut. Peruspätevän tasolle jäänyt albumi lisäsi pari selkeää hittiä settilistoihin, ei muuta.

Ja näitä paloja kuultiinkin Lutakossa torstaina. 22 Pistepirkko ei jättänyt epäselväksi vierailunsa perimmäistä tarkoitusta. Paino oli varsinkin setin alkupuolella uutukaisen raidoilla.

P-K:n sooloilevassa akustisessa aloituksessa kuultiin uuden levyn kappaleet Bloodstopper, This Time ja Car Wash. Johdannon jälkeen jätettiin uuden levy promoilu sikseen. Oli aika soittaa sinfoniaa.

Eleven -levyn Let the Romeo Weep oli vahva rockralli, jossa sähkökitaran vahvistimesta löytyi se yhdestoista pykälä. Kun P-K:n kitara surisi pään sisäpinnassa, oli helppoa uskoa niiden korkeimpien voimien olemassaoloon, jotka materialisoituivat kolmen miehen muodossa yhteisnimitykseltään 22 Pistepirkko. Herkulliset poiminnat Gimme Some Water levyltä Rumble City LaLa Land ja Birdy Big Lupulta jatkoivat yhtyeen ekstaasia, jonka määrä oli myöhemmin hiljentyä meditoivaan jammailuun.

Omintakeinen soundi

22 Pistepirkon soundi oli illan melskeessä varsin monitahoinen. Yhtye soitti vaihdellen uneliaasta venyttelystä punkhenkiseen paukutukseen. Kappaleisiin raivattiin välipysäkkejä ja suvantoja, joihin pysähdeltiin taajaan ikään kuin kukkia haistelemaan pianon ja rummun säestyksellä. Pitkä setti palkitsi yleisöä kuin nuuttipukki perheen pienimpiä. Encoressa P-K:n tiukkana tulikintana vedettiin vanha kunnon rockhitti Wild Thing. Kuulijakunta oli pääosin uudempaa rocksukupolvea. "Alkuperäiset" fanit tyytyivät taka-alalle.

Lava muistutti asetelmaltaan utajärveläistä rockpajaa nukkavieruine mattoineen ja treenikämppämäisine soitinryhmityksineen. 22 Pistepirkko ei koreile liiaksi ulkomusiikillisilla seikoilla. Vaatimaton asenne on kestänyt koko bändin pitkän ja tyylilajeiltaan rikkaan historian. Tämä perinne heijastuu nykyisyyteen takoen sointiin elämänkokemuksen muotoisia koukkuja. Ilmiön kasvua Suomen marginaalista osaksi Euroopan alakulttuuria on seurattu mediassa perustellun toiveikkain mielin. Kahdenkymmenen vuotensa aikana 22 Pistepirkosta on sukeutunut vientikelpoinen, mutta alati nöyrä yhtye.

22 Pistepirkko on yhtäaikaa kierosti digitaalista poppia, hämärällä tavalla juurevaa bluesia ja kulmikkaan ytimekästä rockia. Keräsen veljeksiin keskittyy valtaisat määrät kummallista energiaa, jota kahden vuosikymmenen aikana on opittu kanavoimaan kiitettävällä luovuudella. Perusasiat ovat kuitenkin pysyneet. 22 Pistepirkko rokkaa vielä samalla intensiteetillä kuin nuoruudenpäivinään, ja sille pohjalle on hyvä rakentaa jatkossakin, minne hyvänsä bändi onkaan tulevina vuosinaan matkalla.

Aloituspumppu, eksentristä rockia soittava Kiila jätti rohkean ja kokeilevan mutta yhtenäinen kokoonpanon vaikutelman. Tässäpä orkesteri joka hinkkaa sähkökitaraa kuin viulua ja pimputtaa lasten ksylofonia huvittavan reteästi vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Aivan kauhistuttavaan kakofoniaan Kiilasta ei kuitenkaan ole, ja se on hyvä. Musiikin rajojen etsiminen ei aina tarkoita sitä, että ne pitäisi ylittää rytisten. Yhtyeellä oli hyvää draivia useammassakin otoksessa, ja alun synkän shamanistisen jankkauksen jälkeen alkoi sitä lämmittelyaktisarjassa perin harvinaista yleisöäkin liikehtiä lavan läheisyydessä.