80-vuotias mestaripelimanni on jättänyt Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit väliin vain kerran – keikkabuukkaus on tehty ensi kesäksikin

Mestaripelimanni Eero Hautsalo polkee rakasta aarrettaan, ajan patinoimaa harmonia. Kädet käyvät koskettimilla loihtien soittimen palkeista tuttujen virsien sikermän. Siinä on tunnetta, siinä on poljentoa, hymyä ja hyvää tuulta, pelimannifiilistä.

– Tämmäämistä. Tämä on sitä tämmäämistä, Kelkkalan tilan vanha isäntä sanoo ja hymyilee.

Tämmäämisestä Eero Hautsalo pelimannipiireissä tunnetaan. Se on oma tyyli, josta on tehty opinnäytetöitä Sibelius-Akatemiaa ja Jyväskylän yliopistoa myöten: ”Vasemman käden basson kuljetus on omintakeista ja luovaa”, näin sanottiin yhdessä niistä.

– Olen kuunnellut, miten ääni kulkee ja kehitellyt sitä. Joka kerta aina jotain lisää.

Mestaripelimanni soittaa vielä joskus, vaikka Niinilahden pelimannit ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet taivaalliseen orkesteriin. Kaustiselle hän on taas buukannut itsensä. Soittaa duona toisen mestaripelimannin Erkki Hiekkavirran kanssa mestarinsoitossa. Ja vähän ex-tempore, niin kuin hyvän tuulen tapahtumassa on tapana.

– Tyylini on siellä hyväksytty, ja sitä on arvostettu. Usein kertyy kuulijoita ympärille ja he pyytävät soittamaan Suvivirttä. Sitä sitten kuunnellaan tippa silmäkulmassa, Hautsalo kertoo.

Hän on iloissaan, että suomalainen kansanmusiikki elää ja voi hyvin ”rokin ja räminän” keskellä. Nuoria soittajia on paljon ja kansainvälisiä menestyjiä löytyy. Kaustisen kansanmusiikkifestivaali ei hänen mielestään ole pölyttynyt paikoilleen, ja on samalla säilyttänyt henkensä.

– Siellä voivat perinteiset pelimannit soittaa sulassa sovussa iskelmä- ja rokkitähtien kanssa. Siellä on aina niin hyvä fiilis. Näkee paljon tuttuja, ihmisillä on hauskaa, suupielet iloisessa virneessä, Hautsalo sanoo.

Hän on vain kerran ollut pois festivaaleilta, 50 vuotta sitten, kun hänen Leena-tyttärensä päätti syntyä juuri festivaalin aikaan.

Hautsalo teki elämäntyönsä maanviljelijänä Kelkkalan sukutilan kolmantena isäntänä. Kun lehmät lähtivät 1980-luvun puolessavälissä autoon ja pellot vuokrattiin, niin isäntä ei ollut pahoillaan.

– Se oli vain helpotus. Se oli ollut töitä pyhät ja arjet, ja käsipelillä. Ei investoitu, kun nähtiin, mihin se homma oli menossa. Nyt on mukava katsoa, kuinka vuokrapellot on hyvin hoidettu eikä minun tarvitse stressata. Tilan omistuskin on jo siirtynyt neljännelle sukupolvelle.

Viljelijän ura kesti vuosikymmeniä, mutta Hautsalon geenissä taisi olla enemmän soittajamiestä kuin talonpoikaa.

– Se onni minulla oli, että soittokädet pysyivät kunnossa, vaikka varsinkin metsätyöt olivat raskaita.

Pelimanniajoilta jäi mieleen muun muassa yhteistyö ohjaaja Mikko Niskasen kanssa. Niinilahden Pelimannit soittavat kahdessa Niskasen elokuvassa (Tullivapaa avioliitto ja Laulu tulipunaisesta kukasta).

– Taisi se Mikko meistä tykätä, kun tilasi meidät soittamaan häihinsäkin. Mahtava tyyppi, suuri taiteilija.

Eero Hautsalon isoisä, Otto Kahelin (myöhemmin Hautsalo) oli yksi Saarijärven Paavo -lehden, Keskisuomalaisen edeltäjän, perustajia. Suvulla on yhä vankka side Keskisuomalaisen mediataloon. Eero Hautsalo toimi lähes 20 vuotta lehtiyhtiön hallituksessa, nyt tyttärensä, FM Leena Hautsalo, on suvun edustaja lehtitalossa neljännessä polvessa, ja hallituksen puheenjohtaja.

Eero Hautsalo oli hallituksessa ”Laatikaisen aikaan”. Tuolloin yhtiö meni pörssiin ja osti enemmistön Savon Media Oy:stä.

– Onneksi talolla on mennyt hyvin senkin jälkeen. On ollut hieno seurata, kuinka maakuntalehdestä on kasvanut valtakunnallinen mediatalo.

Mediamurros ja sen ääripäät näkyvät osuvasti Hautsalojen huushollissa: Eero lukee paperisen lehden haettuaan sen postilaatikolta tien varresta, ja Marja-vaimo, 80, lukee lehden sujuvasti tabletilta tai tietokoneelta.

– Minuakin on houkuteltu lukemaan digilehteä, mutta ei. Minulla pitää lehteä lukiessa sormiin tarttua painomustetta, Eero Hautsalo sanoo.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .