Absoluuttinen Nollapiste 4.10.2003

Absoluuttinen Nollapiste hyödyntää yhä paremmin keskinäistä kemiaansa. Ainahan yhtye on hyvin soittanut, mutta nyt aletaan lähestyä jo sellaista yleispätevyyttä, että orkesterin pitäisi vetää täysiä saleja. Melko täydeksi Lutakko tulikin lauantaina Nollapisteen risteilevää rockmusiikkia ymmärtävistä katsojista.

Päämies Tommi Liimatan lauluäänessä oli kuultavissa jalostuneisuutta, joka pääsi esiin varsinkin improvisaatioissa. Apeansävyinen toteavuus kääntyi melodiseksi tulkinnaksi. Liimatta sanoitti tapansa mukaan kappaleita uusiksi yhtyeen seuraillessa mukana ja venyttäen kolmeminuuttisen kappaleen käden käänteessä tuplamittaan. Joskus uudet sovitukset tuntuivat haetuilta, mutta mukana oli myös napakoita osumia.

Runsaat improvisaatio-osuudet toivat oikeastaan paremmin esille uudistuneen Nollapisteen, jonka sointi on vapautuneemman ja voimakkaamman tuntuinen. Tämän ilmeen luontevin tila kuultiin kappaleessa Irene Kaktus, jossa Aki Lääkkölän ja Liimatan kitarat jyräsivät suvereenisti, Tomi Krutsinin rummut löivät yksinkertaistettua komppia ja Aake Otsalan basso svengasi.

Tietyin varauksin suhtauduin tuoreen kosketinsoittajan Janne Hastin rooliin yhtyeessä, sillä se olisi voinut olla rohkeampikin. Koskettimet olivat kuitenkin tervetullut lisä Nollapisteen saundiin.

Settilistan suurin paino oli uuden tuotannon lisäksi kappaleissa, joita on harvemmin soitettu. Esimerkiksi Tie tomun suuntima soi rumpali Krutsinin ansiosta komeasti ja purkautui huikeaan irrotteluun.

Nollapisteen kuulijoiden perehtyneisyydestä kertoo jotain se, että kun yhtye varoittamatta hyppäsi soittamaan viisiosaisen Suvannossa ylpeä ilme -kappaleen äkkiväärästi käyntiin lähtevää viimeistä osaa, yleisö oli heti juonessa mukana. Kappaleen huipennuksessa kitaristi Lääkkölä sai panna taas kerran parastaan.

Lääkkölä loisti muutenkin. Tyylikkään perussoiton lisänä hän viljeli musiikin lomassa pieniä kikkoja, joista etenkin eturivin yleisö palkitsi kitaristin. Soolot olivat yleensä mahtavia, ja ne saivat yleisön aplodeeraamaan vaikka kesken kappaleen.

Lavan kattamiseen oli kiinnitetty enemmän huomiota. Useasta suunnasta valaistu lava näytti vakuuttavalta. Visuaalisena oivalluksena voidaan pitää suurta valkoista kattoon ripustettua palloa, jonka pintaan heijasteltiin erilaisia valokuvioita.

Keikka kuvattiin ja fanien iloksi julkaistaneen jonkinlainen keikkatallenne. Ja miksei muidenkin iloksi, sillä Absoluuttinen Nollapiste alkaa olla sen verran salonkikelpoinen rockbändi, että sen luulisi vakuuttavan muutkin kuin vanhat fanit.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.