Absoluuttinen Nollapiste 4.5.2002

Alkuaikoinaan Absoluuttinen Nollapiste oli yhtä kuin Tommi Liimatta. Liimatan omintakeinen esiintyminen ja irrationaaliset sanoitukset tunnettiin yli fanikunnan rajojen. Yhtyeen erikoinen tyyli oli jotain lastenlaulujen ja Pink Floydin väliltä. Tämän maineen varjossa yhtye on joutunut soittamaan vielä vuosia sen jälkeen kun Liimatta luopui ylimääräisestä kikkailusta ja Nollapisteen suoranainen outous muuttui hyvänlaatuiseksi luovuudeksi.

Ujosta pojasta on kasvanut kohtelias rocktähti. Silti Liimatta on edelleen persoona, ainoa laatuaan. Samalla Nollapisteestä on kehittynyt omaperäinen mutta helposti lähestyttävä rockyhtye.

Ehkäpä Nollapisteen varsinaiset ja kiistämättömät avut kuten pistämätön tyylitaju ja keskinäinen yhteisymmärrys, kitaristi Aki Lääkkölän nerokkuus sekä Liimatan kyvyt myös vakavana sanoittajana alkavat vihdoin saada ansaitsemaansa huomiota.

Perkussionisti Teemu Eskelisen eroamisen myötä Nollapisteen soundi tiivistyi edelleen. Itsevarmuuden löytymisestä kielii esimerkiksi rumpali Tomi Krutsinin ja basisti Aake Otsalan osallistuminen välispiikkeihin. Tuntuu, että Nollapiste uskaltaa viimein luottaa omien kappaleidensa vetovoimaan. Esiintyminen on vähemmän totista kuin aikaisemmin.

Jotain vanhasta Nollapisteestä on vielä jäljellä. Yhtye, joka lanseerasi fraasin Jos te taputatte mukana, me lopetamme soittamisen kerää edelleen tietynlaista yleisöä. Lutakossa paikalle oli saapunut väkeä, joka katsoi asiakseen mieluummin kuunnella tarkoin, kuin mekastaa itse. Tämä yleisö piti kuulemastaan.

Nollapiste toimii nelihenkisenäkin moitteetta. Kyky kuunnella muita yhtyeen jäseniä on erinomainen. Yhtye osaa tarvittaessa sovittaa uudelleen kappaleitaan vaikkapa hetken mielijohteesta. Nollapiste esitti vanhoista kappaleistaan uusia kitaravetoisia, joskin suunnitelmallisia numeroita. Öljy puulle, Heitto-ovet ja Sunnuntai soivat yksin Lääkkölän ehdoilla, samoin kuin Kupit on kuin olisi häät -singlen b-puoli, harvoin kuultu Yhteistä väliseinä. Kappale huipentui sooloon, joka tiivistää kitaristin taidokkuuden muutamaan kymmeneen sekuntiin. Liimatan omaksuma komppikitara vapauttaa Lääkkölän sooloilemaan, niin että oksat pois.

On itse asiassa harmi, että Aki Lääkkölällä ei tiettävästi ole merkittäviä sivuprojekteja.

Varsinainen pihvi illan aikana olivat tietysti uuden Nimi muutettu-levyn kappaleet, joita soitettiin ensimmäisiä kertoja.

Kehuttu albumi Suljettu (1998) osoitti, että Absoluuttiselta Nollapisteeltä odotetaan enemmän omaa panosta, sitä että laitetaan itsensä likoon. Uudella levyllä Liimatta liikkuu sanoittajana selkeästi henkilökohtaisempaa, koskettavampaa sävyä kohden. Samalla bändi selkeyttää linjaansa 70-lukulaiseksi retroiluksi Wigwamin, Tabula Rasan, Isokynän, Pekka Pohjolan ja kumppaneiden suuntaan.

Setin aloittanut Vihkikaava ja käytäntö ravisteli allekirjoittanutta vaivanneet epäilykset materiaalin livekelpoisuudesta. Vähin äänin lavalle tullut orkesteri löysi nopeasti yhteisen nuotin. Uudet kappaleet pysyivät hanskassa vanhojen klassikoiden lailla. Soittolistoillakin vieraillut singleraita Irene Kaktus oli setin rokkaavin numero ja välittömässä mukaansatempaavuudessa omaa luokkaansa. Poikkeuksena Pyhä Nynny II oli melko mielenkiinnoton, ellei jopa taantumuksellinen numero, jonka kepeästi kulkeva Liukuovet paikkasi.

Vähintään nimensä puolesta Pohjolan jalanjälkiä kulkeva Aurinko Kaikennäkö pidättyi vielä melko kaidalla polulla lähes pakolliselta tuntuvaa lopun irtiottoa lukuun ottamatta. Uin ja Näin olikin jo melkoisen rönsyilevä järkäle. Ties montako osiota noin kymmeneen minuuttiin venyneestä biisistä löytyi. Aake Otsalan basson efekti oli kuin kuun pimeältä puolelta.

Miksi haikailla 70-luvun menneiden aikojen perään? Onhan meillä Absoluuttinen Nollapiste. Siinä on aika kiva progressiivinen ilme.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.