Anathema, Iconcrash 13.12.2005

Liverpoolilainen Anathema ei ollut soittanut Suomessa yli kuuteen vuoteen ennen tiistai-iltaista esiintymistään Jyväskylän Tanssisali Lutakossa.

Heinäkuussa 1999 Ilosaarirockissa soitettujen keikkojen aikaan yhtyeen suosio Suomessa oli huipussaan. Silti, vaikka Anatheman edellisen A natural disaster -levyn julkaisusta on kulunut jo pian kolme vuotta, yhtyeen arvostus ei ole laskenut. Tästä todisti täpötäysi tanssisali tiistaina.

Anathema oli yksi 1990-luvun tärkeimpiä death/doom metal

-vaikuttajia, ja musiikkiin jo alkuvaiheissa sulautetut progressiiviset osat antoivat yhtyeelle kasvualustan sen nykyiseen tuotantoon. Yhtä lailla tärkeä elementti yhtyeelle on sydänlihaksen lamaannuttavat, itsetutkiskelevat sanoitukset.

Yhtye yhtä suurta perhettä

Anathemaa lämmitteli vielä valitettavan huonosti tunnettu kotimainen Iconcrash. Juuri ensimmäiseltä saarivaltiovierailultaan palannut yhtye soitti tunnelmallisen setin kenkiintuijottelumusiikkiaan, valikoiden levyltään hyvin tilanteeseen sopivia kappaleita kuten The lovers ja Ocean.

Kun pääesiintyjän intronauhana soitettu Godspeed You! Black Emperor -yhtyeen post-rock -teos oli ohi, aloitti yhtye uudella biisillä. Heti seuraava kuullut Alternative 4 -levyn avaavat Shroud of false ja Fragile dreams saivat salin villiksi, sillä juuri tätä oli paikalle saavuttu katsomaan.

Yhtye esiintyi hieman riisutussa kokoonpanossa, sillä kosketinsoittaja Les Smith ei päässyt lähtemään mukaan kiertueelle. Kitaristi Danny Cavanagh hoiti mallikkaasti myös tyhjäksi jäänyttä kosketintonttia. Dannyn veli Vincent Cavanagh esiintyi niin ikään varmasti laulaja-kitaristin roolissa. Bassoa soitti veljeksistä kolmas, Jamie, joka liittyi takaisin yhtyeeseen muutama vuosi sitten. Ja jotta Anatheman yhtä suurta perhettä -periaate laajenisi, oli kiertueelle otettu mukaan vierailevaksi tähdeksi rumpali J ohn Douglasin kauniisti laulava Lee-sisko.

Kaksijakoista tunneherkkyyttä

Yhtye soitti yli sataminuuttisen setin, jossa kuultiin materiaalia kauttaaltaan yhtyeen viimeisen kymmenen vuoden aikaisesta tuotannosta.

Anatheman musiikkia sävyttää hieno kaksijakoisuus: yhtye on aina tunteikas ja herkkä, mutta se osaa toteuttaa itseään sekä jämäkästi että jammaillen.

Tätä jämäkkyyttä edustivat selkeimmin kappaleet kuten Forgotten hopes, One last goodbye ja Empty. Levyllä kuultavan Judgement-kappaleen raivoisan lopun yhtye korvasi yhtä raivoisalla Panic-kappaleella, joka osoitti hyvää tilanteen tajua. Ne harvat nopeat kappaleet kannattaa esittää yleisön edessä.

Ajantajun kadottavaa jammailua edustivat keikan alussa esitetty Closer ja varsinaisen setin päättänyt Flying. Näiden kappaleiden aikana ymmärsi hyvin intro-kappaleen valinnan: Anathema haluaa kasvattaa musiikkiaan hitaasti, pienin liikkein eteneviin, ajatuksen tasolla post-rockista muistuttaviin suuntiin.

Lainakappale pääsi yllättämään

Itselleni keikan kohokohta oli yllättävä, toisena encorena kuultu Portishead-yhtyeen Glory box. Lee Douglas tulkitsi biisin loistavasti, ja vaikka yhtye pyyteli anteeksi sitä, että kyseessä oli kappaleen ensiesitys keikkatilanteessa, oli sen tunnelma hallitsevan vangitseva. Illan päätti toinen lainakappale Comfortably Numb, joka on alunperin Pink Floydin tuotantoa.

Kaikessa henkilökohtaisuudessaan Anatheman musiikki on edelleen parhaimmillaan kotona kuunneltuna. Kokenut yhtye kuitenkin taitaa yleisönhallinnan ja sitä seuraa mieluusti. Toivottavasti Vincent Cavanaghin lupailut Suomeen palaamisesta seuraavan levyn myötä pitäisivät paikkansa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.