Anna-Mari Kähärän orkesteri 3.12.2005

Lutakon Tanssisalin puitteet eivät ehkä ole otolliset kovin syvälliselle säveltaiteen esittämiselle. Lauantain konsertissa useamman kerran kompastuskivenä oli, että Anna-Mari Kähärän Orkesterin soittama leppoisa ja hiljaisen sävyisä kapakka-blues-jazz vaati kuulijaltaan keskittymistä tai ainakin jonkinasteista hiljaisuutta. Salissa ei kuitenkaan voinut olettaa kuulevansa neulan tipahtamista lattiaan.

Sääli sinänsä, sillä Anna-Mari Kähärän mukana kulkeva orkesteri on eturivin muusikoiden Jarmo Saaren, Marzi Nymanin, Pekka Kuusiston (joka tosin puuttui lauantaina ketjusta) ja Zarkus Poussan projektikokoonpano, jonka soitannan hienoimmistakin sävyistä haluaisi nauttia. Puhumattakaan orkesterin kunnioittamisesta asiaan kuuluvalla käytöksellä. Liekö innostunut yleisöstään, sillä Anna-Mari Kähärä suosi suorasukaista ja puskafarssimaista huumoria kappaleiden välitilassa.

Orkesteri samalla aaltopituudella

Rajaton-lauluyhtyeestä kenties parhaiten tunnettu, ja vuoden 2002 Jazzliiton Yrjö-palkinnon ensimmäisenä naisena pokannut Kähärä oli räiskyvän persoonansa ansiosta ensivaikutelmalta täydellinen vastakohta todelliselle lavapresenssilleen. Vaikka elintarvikerinnastuksia pidetään jazz-piireissä lähinnä huvittavina, ja viinien laatusanasto on jo valmiiksi hauskaa, haluaisin verrata Kähärän ääntä ja sen väriä hyvään vuosikerta-Merlotiin. Siinä kuului elämän jälki, kokemus ja hienotunteisuus yhdessä upeassa paketissa.

Orkesterin soitto yhdessä oli kokeilevaa, sielukasta ja notkeaa, sellaista mitä vain voi odottaa tämän luokan muusikoilta. Setti oli osittain runoilija- ja blueslegendojen tuotoksiin, osin Anna-Mari Kähärän omiin kappaleisiin perustuva. Charles Bukowskin runoon War pohjaava sävellys oli stemmoiltaan hieno, joskin lyhyehkö pala, ja Edward Thomasin runoon Snow rakennettu oli niin ikään vahvasti pohjasävellykseen luottava, mutta lämmin esitys. Vasta Another Song päästi kitaristit kunnolla irti, ja sekä Jarmo Saari, että Marzi Nyman soittivat hienot soolot. Nyman jopa palkittiin aplodeilla.

Erinomaisena rock-kitaristina tunnettu, ja skaalaansa väkevästi laajentava Marzi Nyman kaahasi ääripäästä toiseen. Nyman on kiistatta yksi nuoremman polven lupauksista, ja hän ei myöskään epäröi näyttää sitä. Maltillisen jazzahtelun lomassa Nyman herätti yleisöä hurjilla ja vimmaisilla, melkeinpä hendrixmäisillä kepityksillä jotka toivat pintaan kitaristin vahvuudet ja temperamentin.

Muun muassa XL-yhtyeestä ja Anna-Mari Kähärän kanssa yhteistyössä perustetusta Zetaboosta tutun huippukitaristin Jarmo Saaren klassisempi ja hillitympi ote soittimistaan loi toimivan vastakohtaisuuden instrumenttien äänimaisemaan. Saaren kitara-arsenaalista löytyi akustinen ja sähköinen kuusikielinen sekä jännittävä kitara-basso-yhdistelmä.

Perkussionisti Zarkus Poussa oli oma alati positiivinen itsensä.

Kekseliäisyys patteristossa kävi ilmi kun Poussa käytti kaiutettua tai sämplättyä mikrofonia rumpukapulana. Siitä syntyi erinomaisen mielenkiintoinen äänimatto. Valtaosin seesteisessä musisoinnissa Poussan tutuksi käynyt showluonne ei päässyt aina esiin, mutta Nymanin ja Poussan muutaman kymmenen pop- ja rockkapppaleen läpijuoksu alle kymmenessä minuutissa olikin sitten kahden jekkumiehen terapianomainen purkaus. Tämä oli myös katsomon suosikkinumeroita.

Pilkettä silmäkulmassa

Korostettu omituisuus ja ennakkoluulottomuus paistoi ajoittain esityksestä. Frank Zappan Dangerous Kitchen oli esikuvansa tapaan varsin surrealistinen ja outo tapaus, jonka aikana Anna-Mari Kähärän äänialan venyvyys ajettiin alarajalle. Joni Mitchellin Black Crow'n aikana Zarkus Poussa nappasi basson, jättäen perkussiot. Siltikin Black Crow oli beatiltaan menevintä laatua.

Kähärän ilmoituksen mukaan Rajat on -yhtyeen esittämänä kuultiin This Is Love, jossa laulajatar itse soitti koskettimia ja muu ryhmä lauloi pilkettä silmäkulmassaan. Sympaattinen numero oli jäävuoren huippu muutenkin iloisen luontoisessa konsertissa. Vakavimmillaan ryhmä oli In Your Eyesissa. Kyseessä oli arvokkaan hidasliikkeisesti ja väkevästi tulkittu kappale, jonka latautuneisuus ja vilpitön kauneus soi kohokohdan esitykselle.

Tietysti yleisöä piti laulattaa aivan viimeisen encoren päätteeksi, joka muuten oli mainio tulkinta Tom Waitsin Jersey Girlistä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.