Florestan ja Eusebius

Ensimmäinen erä
Jyväskylän yliopiston juhlasalissa 28.2.-3.3.2010
Robert Schumannin taiteellisessa ilmaisussa oli olemassa kaksi vastakkaista persoonaa: Eusebius ja Florestan. Ensin mainittu oli meditoiva, lyyrisrunollinen sielu, introvertti. Jälkimmäinen oli impulsiivinen, energinen ja temperamentikas ekstrovertti. Näiden kahden välimaastossa Schumannin säveltäjäsielu liikkui ja loi.

Näitä kahta luonnetta voisi yhtä hyvin käyttää kuvailemaan pianistityyppejä, tai taiteilijatyyppejä ylipäänsä. Silloin tällöin ilmestyy pianisti, jossa nämä piirteet yhtyvät. Hän on rara avis, jolle voisi antaa nimen Floreusebius.

Tuntuu siltä, että kilpailu on vähiten otollinen Eusebius-tyypeille, mikä on helppo ymmärtää: herkkä värähtely hukkuu helposti ympäröivään melumereen. Kilpailun ensimmäinen erä tarjosi kaleidoskooppisen soittajakirjon.

Oli toki myös riittävästi heikkoa soittoa, missä taidot eivät riittäneet tehtäviin. Moite siitä menee enimmäkseen opettajille. Esimerkiksi Schubertin Wanderer-fantasía ei ole sopiva teos harrastajalle.

Herkkiä sormia

Väinö Jalkanen on päässyt pitkälle pianistina. Hän selviytyy erinomaisesti Beethovenin Eroica-muunnelmista, joka osoittautuu monen kokeneen pianistin Waterlooksi. Eikä ole ainoastaan kysymys hyvästä tekniikasta, tulkinta on kypsä ja vakuuttava.

Matleena Nyman on täynnä kipinöitä, ehkä tämän joukon karismaattisin soittaja. Hänellä on loistava tekniikka, herkkä värikorva, spontaanisuutta, laaja dynamiikkaskaala, mukaansa vetävä rytmi ja paljon mielikuvitusta (ehkä joskus jopa liikaa?).

Tuomas Niininen on älykkösoittaja, jolle pianonsoiton fyysinen puoli ei aiheuta ongelmia. Beethovenin " Appassionata", joka toimii tässä kilpailussa monen pianistin rullalautakorvikkeena, muodostui hänen käsissään graniittimaiseksi rakennelmaksi. Toisen osan teemassa oli apollonmaista ylevyyttä.

Emil Jensen on tosissaan eikä lankea hupsutteluun sekunniksikaan: reilu ja konstailematon pianisti, joka osaa paljon. Samvel Margarian on sikäli harvinainen virtuoosi, että uskaltaa soittaa pianissimoakin! Vakuuttava " Waldstein"- sonaatti tuli ikään kuin hihasta vain. Philip Ljung soittaa aristokraattisesti ja varmasti. Hän tarjosi loistavia etydejä.

Johannes Piirto: Voidakseen tulla leijonaksi täytyy ensiksi olla leijonan pentu. Hän on. Kristofer Gyllingista kuulemme varmasti paljon tulevaisuudessa. Satu Paavola on hienostunut ja varma soittaja, joka pistää liikaa sokeria Mozartiin.

Kun Visa Sippola astui lavalle, pelkäsin, että monihampainen musta hirviö syö nuoren pojan. Kävi aivan päinvastoin: Kuutamo-sonaatin 3. osan sforzati tappoivat hirviön kertakaikkisesti.

Johanna Tiluksen Bachin preludin ja fuugan es-molli henkevyys vangitsi. Se nousi aulan väkijoukkomelun yläpuolelle: hiljaisuus taas voitti melun. Anna Vaahtoranta on kilpailun Floreusebius, herkästi reagoiva soittaja, joka osaa poimia hetken kukan.

On ilahduttavaa, että nuorten suomalaisten pianismi näyttää lopullisesti jättäneen taakseen paksun raskaskätisyyden, joka vaivasi sitä edellisissä sukupolvissa.