Harvinainen isokultasiipi ei antaudu luontokuvaajan iloksi

Toiset lajit hoituvat kuvattaviksi kuin itsestään, ilman sen suurempia ponnisteluja. Useimmat niistä ovat yleisiä ja runsaslukuisia, mutta joskus myös harvinaisuudet antautuvat kuvaajan iloksi. Isokultasiiven kohdalla näin ei ole käynyt vielä kertaakaan.

Kohtaamisia on vuosikymmenten varrellakin ollut vain muutamia. Sattumalta en lajiin ole törmännyt koskaan, mutta muutamalla tunnetulla esiintymällä olen lajin onnistunut kohtaamaan kaikkiaan neljä kertaa.

Yrityksiä on kuitenkin pitkälti toistakymmentä, joten muutamat saadut kuvat ovat lähinnä työvoittoja.

 

Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui jo viime vuosituhannella ja filmiaikaan. Kahden päivän aikana näin kaksi tai ehkä kolmekin eri naarasyksilöä. Joitakin kuviakin sain aikaiseksi, mutta nykymittapuun mukaan ne ovat melko vaatimattomia.

Ensimmäisen koiraan onnistuin havaitsemaan pari, kolme vuotta myöhemmin, ja nytkin samalla paikalla. Otus oli tavattoman ripeäliikkeinen, ja kuvasaalis oli muutama ruutu siipien alapuolelta.

Seuraavina vuosina etsin lajia Hangosta, Lappeenrannasta ja vanhalta havaintopaikaltani Haminasta – ei mitään. Laji olikin melkoinen piikki lihassa, sillä vielä kesällä 2017 kuvat eivät oikein riittäneet kirjaani, jonka julkaisuajankohdaksi oli päätetty kevät 2019. Jotain oli tehtävä.

Hamina 23.7.2017, kuuma ja täysin aurinkoinen päivä. Suuntasin retken kollegan kanssa vanhalle isokultasiipipaikalle ja toivoin parasta.

Vajaan tunnin tarpominen rantaluhdalla tuotti yhden vaivaisen havainnon. Koiras lensi lähes puidenlatvojen tasolla ja katosi rantametsikön taakse. Tunti lisää kahlaamista, ja yhtäkkiä upea isokultasiiven naaras lehahtaa heinikon kätköistä kuvaajien eteen.

Perhonen on kuin suoraan päiväunesta: virheetön, yhteistyöhaluinen ja täysin peloton. Puolessa tunnissa kuvia on molemmille aivan tarpeeksi. Kirja sai arvokasta lisämateriaalia, mutta jäi ilman kuvaa koiraasta.

 

Ruokolahti 28.7.2019, puolipilvinen kesäpäivä. Olin edellispäivänä saanut vinkin isokultasiipipaikasta, jossa perhosia oli juuri nähty.

Pienen etsiskelyn jälkeen tulkitsin olevani oikean pakettipellon reunassa. Alueen halkaisee puro, jonka rannoilla kasvaa jo korkeaa pajukkoa.

Pellolle on istutettu lehtikuusia ja paikka tulee kasvamaan umpeen muutamassa vuodessa. Ehdin autolta vain sata metriä, kun silmiin osuu oranssi perhonen, isokultasiiven koiras. Perhonen on jo melko kulunut, mutta sitäkin yhteistyöhaluisempi.

Pitkät pätkät otus istuu siivet avoimina sarojen seassa, ja välillä kuvaan sopi jopa kaksikin perhosta samaan aikaan. Vietin paikalla reilun tunnin ja näin ainakin kolme tai jopa neljä eri yksilöä.

 

Kuvia räiskin lähes tuhat. Niiden sekaan mahtuu muutamia ihan mukaviakin otoksia, mutta lentokuvat jäävät vaatimattomiksi.

Valitettavasti kirja on jo ulkona, sillä nyt olisi kuvia myös koiraasta. Perhosten kuluneisuus tosin jättää vielä hieman toivomisen varaa. Toivottavasti laji jaksaa sinnitellä paikalla vielä ensi vuoteen, ainakin pitää käydä tarkistamassa ja vielä lentoajan alkupuolella.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .