Hautajaiset häiden sijasta

H anna Leskinen oli viettänyt viidennen kerran äitienpäivää. Matias-poika oli jo käynyt nukkumaan, ja Leskinen istahti hetkeksi avomiehensä Osmo Holopaisen viereen. Oli niin hyvä olla.

Kohta muutettaisiin omaan taloon. Kesällä lähdettäisiin uudella moottoripyörällä Keski-Eurooppaan. Talvella edessä olisivat sitten häät.

Kymmenen minuutin kuluttua Leskinen joutui luopumaan unelmistaan.

- Osmo valitti kovaa päänsärkyä. Minua alkoi hieman pelottaa, kun hän irvisteli, vaikka oli iso mies, Leskinen muistelee.

Pian Holopainen kaatui lattialle, korahti kahdesti ja muuttui toiselta puolelta kasvojaan siniseksi. Hän kuoli Leskisen syliin 8. toukokuuta 2005.

Hämmästys muuttui huudoksi

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, keittiönpöydän ääressä istuu 30-vuotias leski Leskinen. Matias on kummitätinsä luona hoidossa. Poika nukkui onneksi sikeästi koko tuon yön, jolloin perheen elämä muuttui.

- Kun ambulanssi viimein tuli, mietin, mitä ihmettä hoitajat tekivät täällä. Halusin heidät pois kodistamme.

Osmo vietiin sairaalaan. Pian lääkäri soitti: Osmo oli menehtynyt, syynä oli luultavasti aivoverenvuoto.

Leskinen viskasi kännykän kädestään ja huusi. Hän huusi niin kovaa, että kaula oli jälkeen päin monta päivää kipeä.

- Hämmästelin, miksi kaikki itkevät. Minusta asiat olivat ihan hyvin. Olin lähdössä aamulla sairaalaan katsomaan Osmoa ja hakemaan hänet kotiin.

Hengittäminen vaati keskittymistä

Aamuyöllä Leskinen kömpi Osmon paikalle heidän parisängyssään. Tyyny tuoksui Osmolle. Silloin tuli itku. Sitä on riittänyt, mutta Leskinen on kyyneleistä kiitollinen.

- Surun läpi on vain kuljettava. Jos tapahtumia ei käy läpi, niitä ei koskaan opi hyväksymään.

Aamulla Leskinen meni sairaalaan katsomaan Osmoa.

- Silitin häntä ja sanoin, että lähdetään kotiin. Osmo näytti siltä kuin nukkuisi.

Kotona odotti kriisiryhmä. Jälkikäteen Leskinen on ajatellut, että olisi tarvinnut ryhmää heti yöllä. Aamupäivällä hän oli jo vaipunut apatiaan.

- Joku oli kolmen viikon ajan koko ajan minun ja Matiaksen luona, yötä päivää. Minulta meni kokonaan toimintakyky, keskityin vain hengittämään.

Eteenpäin minuutti kerrallaan

Leskinen hyvästeli miehensä ruumishuoneella ennen hautajaisia. Siellä hän puhui paljon, heidän kahdenkeskisiä juttujaan.

- Välillä olen toivonut, että Osmolla olisi ollut syöpä, jotta meille olisi annettu aikaa hyvästellä.

Nuori leski odotti koko kesän miestään kotiin. Syksyllä tuli tarve tehdä omilla käsillä jotain.

- Aloin askarrella paperienkeleitä ja kutoa poppanoita, vaikka en koskaan aikaisemmin ollut tykännyt käsitöistä.

Hiljalleen arjesta alkoi löytyä myös pieniä onnen hetkiä. Niistä tuli tosin usein huono omatunto.

- Ajattelin, että en saa nauraa, sillä mieheni kuoli juuri. Huumori kuitenkin auttoi selviämään, pystyin jopa laittamaan nauruksi joitakin kipeitäkin asioita.

Ensimmäisen vuoden jälkeen olo alkoi helpottaa, minuutti kerrallaan. Ystävät ja perhe jaksoivat kuunnella, kun Leskinen kävi aina uudestaan läpi tapahtunutta. Vain ne voivat todella ymmärtää, jotka ovat kokeneet saman.

- Olin ihan lopussa hautajaisten alla. Silloin itse puoli vuotta aiemmin leskeksi jäänyt nainen soitti. Ajattelin, että jos hän on selvinnyt, niin kyllä minäkin.

Tärkein pelastaja on kuitenkin ollut oma poika, Matias. Hän on pitänyt äitinsä kiinni tässä hetkessä.

Leskinen itkee edelleen, mutta vahvempana kuin kolme vuotta sitten.