Ihmisen toiminta on ajanut perhosetkin ahtaalle – parhaiten otuksia löytyy hiljaisilta hiekkateiltä ja peltojen pientareilta

Päiväperhoset ovat siirtyneet tienpientareille, joten niin on tehtävä kuvaajankin.

Koin tämän viimeksi kantapään kautta Kiteellä heinäkuun alussa. Olin etsimässä harvinaista lehtohopeatäplää. Edellinen kohtaaminen lajin kanssa oli viime vuosituhannelta, vaikka yrityksiä on ollut useinakin vuosina. Nyt oli jonkinmoista tietoa mahdollisesta elinalueesta.

Perusteellisen karttatiedustelun perusteella olin päätynyt tiettyyn pisteeseen lähellä rajavyöhykettä. Muutama kilometri ennen oletettua paikkaa oli neljän tien risteys, jossa parveili kameranulkoiluttajia ja yksi haavimies. Yksi nopea kysymys paljasti, että olimme kaikki samalla asialla.

Melko hiljaisten, mutta asfaltoitujen teiden risteysalueella oli muutaman aarin verran ketoa ja siinä heti myös kohdelajia. Onneksi esiintymä on risteysalueella, jossa nopeudet ovat alhaisia.

Paikalla kävi myös tien ylläpitäjiä, jotka lupasivat auliisti poistaa kedolle ilmestyneet puiden taimet.

Tämän paikan tulevaisuus vaikuttaa siis lupaavalta, samoin myös sen runsaan ja edustavan lajiston.

Hyönteiskuvaajan kannalta parhaita paikkoja ovat nykyään hiljaiset hiekkatiet, joiden pientareet saavat rehottaa koko kukkien kukinta-ajan. Erityisen suosittuja perhoskukkia ovat ohdakkeet, kaunokit, päivänkakkarat, putkikasvit sekä pietaryrtti.

Mäkitervakko on aivan mahtava perhoskukka, mutta laji on jo Keski-Suomessa melko harvinainen. Alkukesästä voikukat ja kurjenpolvet houkuttelevat monia hyönteisiä.

Aurinkoinen ja tuulelta suojainen metsän- tai pellonreuna palkitsee varmasti kärsivällisen kuvaajan. Hiljainen liikenne ja rauhallinen vauhti antaa hyönteisillekin elinmahdollisuuden. Vilkas liikenne ja kova vauhti on kaikille aina vaarallisempaa ja ikävämpää. Sopivilla paikoilla itse soratiekin voi houkutella vaikka haapa- tai pihlajaperhosia kosteutta imemään, kuvaajankin iloksi.

Pientareet ovat myös monien kasvien viimeisiä turvapaikkoja. Tästä sain upean esimerkin, kun palasimme kollegoiden kanssa Itä-Suomesta.

Pieksämäen kohdalla katseeni kiinnittyi tienvarren valkoisiin kukkiin. Pikainen pysähdys ja ajaessa saadun mielikuvan tarkistus osui. Olin kuin olinkin nähnyt oikein, tienvarsi hohti valkoisena hietaneilikoista.

Erillisinä tuppaina kasvava, erittäin uhanalainen ja koko maassa rauhoitettu komistus oli vallannut ainakin pari aaria tienpientareelta. Upea näky, joka jäi mieleen yhtenä retken kohokohdista.

Pientareiden hoitoon ja niittoon pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Oikean ajankohdan lisäksi niittokorkeudella on suuri merkitys. Aivan maata viistävä niitto on haitaksi monille kasveille, mutta jo noin 15 sentin korkeus säästää monia harvinaisuuksia ja lehtiruusukkeita.

Varsinainen ongelma on lupiini. Se pitäisi ainakin niittää ennen siementen valmistumista, mutta muille kasveille se on hankala ajankohta. Lupiini pitäisikin käsitellä erikseen muita kukkia säästäen. Tilannehan helpottuu heti, kun lupiineista pääsee eroon, mutta siihen asti homma on työlästä.

Mikäli pientareesta halutaan ketomainen ympäristö, tulisi myös niittojäte poistaa paikalta, jotta maa köyhtyy ja heinikko harvenee. Nykyisen lajiston ylläpito lienee edelleen mahdollista, mutta vaatii työtä ja vaivaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .