Ismo Alanko Säätiö 11.7.2003

Ismo Alanko Säätiö rikkoi Lutakon kesäkauden hiljaisuuden. Orkesteri teki keikan joka oli yhtä aikaa tyylikäs, vimmainen, kaunis ja massiivinen.

Aivan kaikkea siinä ei ollut, mutta paljon. Noin sadan minuutin setti oli mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhempaa Alanko-tuotantoa sekä Hassisen konetta ja Sielun veljiä. Poikkeuksellisen mielenkiitoiseksi esityksen teki se draivi ja hallittu, säkenöivä voima, jolla Alanko ja Säätiö esiintyivät.

Ismo Alanko pönkittää yhä vankemmin paikkaansa suomirockin suvereenina. Alanko on tenhyt mittavan työn rockmuusikkona. Hänen nimensä alla on useita kappaleita, kenties levyjä, jotka jäävät suomalaisen rockin historiaan. Vaikka Alanko on ohittanut neljänkymmenen vuoden rajapyykin, on hän paitsi suomalaisen rockmusiikin isähahmoja myös suunnannäyttäjä.

Perjantain jälkeen sitä toivoisi, että uudempi rockpolvi pystyisi joskus samaan; tai yrittäisi edes.

Palkitsevasti Ismo Alanko laittoi Lutakossa paljon likoon. Hikikarpalot otsalla kertoivat muustakin kuin loppuunmyydyn klubin lämpimästä ilmastosta. Rockmuusikon pienissä mutta maanisissa silmissä vilkkui Alangon sisäinen solarium, joka ei ainoastaan hehkunut. Se liekehti.

Alangon karisman huippuhetki oli soolokappaleessa Hallanvaara, jonka hän tulkitsi viiltävästi syvältä nousevalla, ja niin ikään syvälle ulottavalla tavalla. Taiteilijapersoona Ismo Alangon ääriviivojen selkeys, ääni ja vimma piirtyivät selkeinä muuttaakseen jälleen muotoaan ripeätahtisimpiin numeroihin.

Säätiön ( Timo Kämäräinen: kitara, Samuli Laiho: kitara, Jape Karjalainen: basso, Marko Timonen: rummut, Ville Kangas: viulu) soitto kuulosti jälleen kerran hyvältä. Saundi oli erinomaisesti artikuloitu ja täyteläinen mutta samaan aikaan rock-uskottava, varsinkin kun Alanko ajoittain täydensi äänimattoa vielä yhdellä kitaralla.

Yhtyeen rockimman luonteen kliimaksi oli kolmen kappaleen sikermä, joka nosti tunnelman kattoon; Pulu ja Rakkaus on ruma sana valmistivat kuulemaan Hassisen kone -klassikon Levottomat jalat sellaisella intensiteetillä jollaista harvoin pääsee todistamaan.

Paitsi Ismo Alangon myös Säätiön eläytyminen esitykseen oli innokasta. Siitä oli karsittu kaikki mahdollinen flegmaattisuus ja jätetty soittamisen vilpitön aurinkoisuus. Niinpä setin loppupuolellakaan ei näkynyt merkkejä puutumisesta, vaan päin vastoin orkesteri tuntui saavuttavan yhä suurempia kierroksia.

Kahden encoren ja puolentoista tunnin jälkeen Säätiön oli kuitenkin poistuttava lauteilta soitettuaan yhtä ekstaattisen kuin itseironisenkin kappaleen Taiteilijanelämää, jonka myötä orkesteri tuntui saavuttavan jonkilaisen ylemmän tajunnan tason tai vastavuoroisesti täydellisen anarkian. Kappaleen aikana kitaristi Laiho vapautui paidastaan, Kämäräinen ja bassomies Karjalainen suutelivat ja Alanko nostatti yleisön korvia huumaaviin suosionosoituksiin.

Kun yhtye poistui lavalta, hiljaisuutta ei enää voinut olla.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.