Jyväskylän Vanhan Hautausmaan työnjohtaja Liisa Kontunen on ollut töissä hautausmaalla 17-vuotiaasta – itselleen hän ei hautaa halua ollenkaan

Liisa Kontunen tietää, että hänen ammatissaan hautausmaalla on oltava koko ajan valppaana ja osattava lukea ihmistä.

Jyväskylän Vanhalla hautausmaalla on hiljaista. Kylmiä hautakiviä peittää ohut lumikerros ja talvenharmaat oravat puikkelehtivat niiden seassa.

Kuolema ja elämä kietoutuvat täällä toisiinsa tavalla jota on vaikea selittää. Mutta jos siihen joku pystyy, on hän Vanhan hautausmaan työnjohtaja Liisa Kontunen, 59.

Kontunen on ollut töissä hautausmaalla 17-vuotiaasta asti, ensin Kouvolassa ja sitten 30 vuotta Helsingissä. Viimeiset kuusi vuotta ovat kuluneet Jyväskylässä.

– Mä sanoin, että hautausmaalle mä en ainakaan jää töihin. Mulla oli niin suuret kuvitelmat, Liisa muistelee.

Hän oli päättänyt mennä opiskelemaan matematiikkaa tai tietotekniikkaa.

Puutarhakouluun päätymistä Kontunen ei kuitenkaan kadu pätkääkään. Sitä ei ole vaikea uskoa, niin lämpimästi Kontunen puhuu työstään ja siinä kohtaamistaan ihmisistä.

– Yksi mistä mä tykkään tässä hommassa on, että mä opin tuntemaan ihania nuoria ihmisiä. Täällä on töissä kaikenmaailman maistereita, aivan järjettömän fiksua porukkaa.

Heiltä Kontunen on oppinut paljon. Ja joutunut jekutetuksi useampaan otteeseen. Eräänä päivänä Kontunen oli töihin tullessaan säikähtänyt omalla tuolillaan istuvaa Ekiä. Ihmisen kokoista hahmoa, jonka kesätyöntekijät olivat rakentaneet vaatteista ja rautalangasta.

Tarina kertoo jotakin Kontusen huumorintajusta ja elämänasenteesta. Työt on tehtävä huolella, mutta nauramatta ei jaksa. Etenkään silloin, jos on päivittäin tekemisissä kuoleman kanssa.

Roiseimmat vitsit saavat kuitenkin jäädä kahvihuoneeseen.

Vaikka puutarhurit eivät ole pappeja tai sielunhoitajia, saavat he välillä osansa ihmisten surusta. Hautausmaan työntekijän on oltava jatkuvasti valppaana ja osattava lukea ihmisiä.

– Jotkut ei halua puhua ollenkaan ja on jopa vähän aggressiivisia. Jos on esimerkiksi onnettomuuden uhreja, niin silloin sen asian käsittely voi olla vielä ihan kesken.

Ihmiset löytävät itselleen sopivat tavat muistaa vainajia. Kontunen kertoo ystäväporukasta, jolla oli tapana järjestää piknik ja juoda kuohuviiniä kuolleen ystävän haudalla. Se oli hänestä hyvä tapa.

Elokuvista tutulle kuvalle synkistä ja pelottavista hautausmaista Kontunen kurtistaa kulmiaan. Jotkut työntekijät saattavat kammoksua ruumishuonetta, mutta muuten hautausmaalla kohelletaan kuten millä tahansa muullakin työpaikalla: vainaja on saattanut unohtua jonnekin, tai sitten haudasta löytyy rusakko.

Puutarhurina Kontunen kiinnittää erityisen paljon huomiota luontoon. Kukista hän on oppinut välittämään velvollisuudentunnosta, mutta puita hän rakastaa.

– Puilla on salaperäinen elämä. Se, miten sä voit kuulla, kuinka se puu kohisee. Ja ajattele mikä historia. Täällä on noita mäntyjä, jotka ovat nähneet sodat ja pommitukset!

Vanhan hautausmaan vanhimmasta osasta löytyy korkea kuusi, joka on ehkä Kontusen suosikki. Pommitusten lisäksi se on saanut kuunnella puutarhureiden vitsejä ja omaisten keskusteluja. Se on nähnyt kuoleman kauheimmillaan ja elämän parhaimmillaan.

Lopuksi on tietysti selvitettävä, kuinka Kontunen itse haluaa tulla haudatuksi. Hän myöntää, että ajattelisi luultavasti eri tavalla, jos ei olisi viettänyt elämäänsä hautausmaalla.

– Mä en itse halua hautaa ollenkaan, vaan minut sirotellaan jonnekin luonnonpuistoon. En halua, että se hauta jää kenenkään vaivaksi, Liisa Kontunen, alan ammattilainen sanoo.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .