Kolmas Nainen 18.10.2006

Kolmas nainen lopetti uransa syksyllä 1994 enemmän tai vähemmän riitaisasti laulaja Pauli Hanhiniemen jättäessä menestysbändin rivit.

Vuonna 1986 debyyttialbuminsa julkaissut alavutelaisyhtye oli noussut hitaasti, mutta varmasti suomirockin suurten nimien joukkoon.

Varsinkin Hanhiniemen lähtöä edeltäneet neljä vuotta Kolmas nainen vietti suosionsa huipulla. Albumit Hyvää ja kaunista (1990), Elämän tarkoitus (1991), Tiheän sisään (1992) ja Onnen oikotiellä (1994) olivat suurmenestyksiä, niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin.

Hanhiniemen yllättävä eropäätös tulikin monille shokkina. Tuntui, kuin yhtyeen ura olisi jäänyt kesken. Raunioilta kohonneet Pauli Hanhiniemen Perunateatteri, Luunelonen ja Laiskat auringossa eivät pystyneet täyttämään bändin jättämää ammottavaa aukkoa.

Balsamia haavoille saatiin kesäkuussa 1997, jolloin orkesteri yhdisti rivinsä yhden keikan ajaksi paikatakseen Provinssirockin pääesiintyjäksi sovittua, leipäveitsellä sormensa silponutta Neil Youngia.

Soittajien välien korjaantumisesta kertovat myös 2000-luvulla tehdyt muutamat, pääasiassa festivaaleilla soitetut keikat. Tänä syksynä kokoonpano (Hanhiniemi, Sakari Pesola, kitara, Timo Kivikangas, kitara, Timo Löyvä, kitara, Raimo Valkama, basso ja Pasi Kallioniemi, rummut) päätti palata lopulta yhdeksän keikan verran klubien estradeille.

Tanssisali Lutakon lavalle katsomalla ei välttämättä huomaisi, että edellisen kerran samat naamat (miinus 2000-luvulla kokoonpanoon lisätty 80-luvun jäsen Timo Löyvä) konsertoivat Jyväskylässä yli 12 vuotta sitten. Varsinkin kitaristi Timo Kivikangas näytti kuin aikakapselista repäistyltä.

Yleisöä aika ei sen sijaan ollut kohdellut aivan yhtä silkkisin hansikkain: loppuunmyyty tupa oli täynnä 30-40-vuotiasta väkeä, joka vastaanotti vanhan suosikkinsa lämpimästi.

Verrattuna aikaisemmin näkemiini muutamaan "comebackin" jälkeiseen esitykseen oli lavalla nyt selvästi paremmin koneensa öljynnyt rockmasiina. Useamman keikan rupeama tekee terää rutiinille.

Nostalgiannälkäisten lompakolle pääseminen ei tuntunut Lutakon esityksen perusteella järin uskottavalta motiivilta klubikiertueelle. Lavalla nähtiin energisesti ja hyväntuulisesti esiintynyt äijäporukka. Lauteilla oli selvästi lystiä.

Puolessavälissä settiä kuultu kolmen akustisesti versioidun kappaleen ( Jos se ois helppoo, Tango taisteluni ja En oo kuullu mitään) osuus toi mukavaa vaihtelua illan dynamiikkaan. Lautalla-teoksen aikana yleisölle näytettiin Hanhiniemen kuulua hanuriakin.

Yli 20 biisin settiin mahtui hirmuinen määrä tuttuja hittejä ja muuten vain hienoja kappaleita. Monta mahtiviisua jäi kahden tunnin pituudesta huolimatta ulkopuolellekin. Niitä loistoralleja tällä yhtyeellä kun riittää.

Kolmannen naisen lavashow'n voi pelkistää näin: ukot marssivat lavalle, soittavat kappaleensa, Hanhiniemi jutustelee biisien välissä mukavia ja lopuksi heilutetaan hyvästeiksi. Sen verran kouriintuntuvan aitouden tunne ja perusmiehen karisma lavalta kuitenkin säteilee, ettei muuta tarvita.

Olisi hirmuinen sääli, jos näin hienosti toimiva yhtye ei tekisi vielä uutta musiikkia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.