Kolumni: Aika jolloin uskallettiin olla hitaita – tältäkö tuntui kun televisio-ohjelmat antoivat katsojalle tilaa käyttää omaa mielikuvitusta

Tulin vilkaisseeksi Youtubesta pätkän ruotsalaista animaatiosarjaa nimeltä Kalle Kiipeilypuussa (Kalles klätterträd). 1975 tehtyä sarjaa näytettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1976 TV2:n alkuillan ohjelmistossa. Myöhemmin se kuului osaksi Pikku Kakkosen tarjontaa. Itselläni ei ohjelmasta oikeastaan ole lapsuudesta kumpuavaa muistijälkeä, mutta katselukumppanillani oli.

Jo lyhyen katselun jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi nousi ajatus, että ”onpa tämä hidasta”. Missä on läpitunkeva vauhti, täysi ääniraita, erikoistehosteet ja jatkuvasti liikkuva kuvakulma. Jakson aihepiirikin oli simppeli: Isoisä istui puun juurella lukemassa sanomalehteä ja Kalle mietti puussaan millaiset kengät hän ostaisi alennusmyynneistä. Jakson kliimaksi oli se, kun Kalle valitsee punaiset, narisevat kengät, joita kaikki kansa tuli ihailemaan.

Vaikka jakson tapahtumat olivat vähäiset ja kuva usein paikallaan pysyvää, tuntui se varsin viihdyttävältä. Mietin, että tältäkö se tuntui kun televisio-ohjelmat antoivat vielä katsojalle tilaa käyttää omaa mielikuvitusta. Kun kaikkia aisteja ei pyritty tyydyttämään samanaikaisesti. Jäin kaipaamaan aikaa, jolloin uskallettiin olla hitaita.

 

Sarjan tunnusmusiikin on muuten tehnyt Blood, Sweat & Tears -yhtyeessäkin soittanut Jojje Wadenius. Suomenkielisen version esittää Mikko Alatalo. Suomalainen kertojaääni on ihana Lasse Pöysti, jonka ääni vie minutkin lapsuuteen ja Pikku Kakkosen satujen äärelle.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .