Kolumni: Eläinlääkärit ovat sankareita, minä pelkuri

Uskomaton eläinlääkäri Pol, Buckeye Bottomsin seikkailut, Kalliovuorten eläinlääkäri, Eläinlääkäri maailmalla ja Eläinlääkärien elämää. Sekä tietenkin kotimaiset Kandit ja Yliopistollinen eläinsairaala. Eläinlääkäreistä tehdään lukuisia tv-sarjoja.

En voi katsoa niistä yhtäkään.

Syy on hyvin yksinkertainen: pidän eläimistä. Jotta eläin tarvitsisi eläinlääkärin apua, sillä pääsääntöisesti pitää olla jonkinlainen ongelma. Mitä vakavampi ja erikoisempi vaiva, sitä dramaattisempaa. Minä taas en kestä katsoa pulassa olevia ja kärsiviä eläimiä. Kärsin eläinten puolesta, enkä halua tietoisesti kiusata itseäni.

Okei, näissä sarjoissa eläimet yleensä saavat apua ja parantuvat. Loppu on lähes aina onnellinen. Vaan ei aina. Ja vaikka olisikin, eläimen kärsimysvaihe on vain liian rankkaa katsottavaa.

Tajuan kyllä, että tällaisten sarjojen ystävät eivät katso niitä nähdäkseen eläinten kärsivän. He varmasti nimenomaan ovat eläinten ystäviä.

Mutta ihmisiä on kahta sorttia. On niitä, jotka menevät huvipuiston hurjimpiin laitteisiin kokeakseen hetken hallittua pelkoa. Kun ajelu on ohi, kaikki on taas ennallaan.

Sitten on meikäläisten ryhmä, jota ei saa edes Linnanmäen puuvuoristorataan millään konstilla. Se on liian rankkaa henkisesti. Jätän lyhyenkin ja taatusti turvallisen kärsimyksen mieluummin väliin.

Eläinlääkäri on hieno ja tärkeä ammatti. Mutta en aio heitä jatkossakaan telkkarista seurata.

En voi katsoa niistä yhtäkään.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .