Kolumni: Ford Anglia ei mahdu sienikoriin

Ruotsista on kautta aikojen levinnyt meille hyviä asioita kuten rattikelkka, Ikea, mätitahna, banaanikakku ja näkkileipä. Uusin villitys on plogging. Lenkkeilijät ottavat mukaansa pussin ja keräävät siihen matkan varrelta roskia ja tyhjiä pulloja, mainiota.

Plogging on yhdistelmä sanoista plocka upp (noukkia) ja jogging (juokseminen). Hyvä suomennos olisi nouksu.

Me sienestäjät voisimme liittyä mukaan nouksuamaan. Onhan meillä mukana kori, jossa roskia voisi kanniskella vallankin huonona sienivuotena. Harmi vain, että sienessä löytyvät roskat ovat usein niin järeän kokoisia, ettei niitä saa helpolla kulkemaan.

Olen löytänyt metsästä muun muuassa sohvakaluston, jääkaapin ja vanhoja patjoja. Muuramen Isolahdessa on pienen metsätien varteen pusikkoon hylättynä jopa auto. Joka vuosi kinastelemme miehen kanssa raadon merkistä. Muistan aivan selvästi auton olleen joskus sinisen Ford Anglian, mutta perheen moottoriasiantuntija väittää että se on Opel Kadett.

Aikojen saatossa väri on kadonnut ja muutenkin auto maatunut. Jäljellä on vain ruostunut kori. Jos kärryä yrittäisi myydä, olisi ilmoitukseen pakko laittaa teksti ”pientä laittamista”.

Parin kilometrin päässä Angliasta, eräässä hyvässä torvisienipaikassa, on jo vuosia lojunut miesten musta nappaskenkä. Joku on ravintolaillan jälkeen pahasti harhaillut.

Sienestäjät löytävät metsistä myös huumekätköjä ja jopa ruumiita. Onneksi en itse vielä ole niihin törmännyt. Kerran löysin Jämsästä mättäältä omat korvaläppäni, jotka olivat olleet kateissa vuoden.

Jämsään oli melkein tarjolla talviretki viime viikonloppuna. Mies luki aiemmin viikolla kännykkäänsä ja kysyi, onko meillä mitään ohjelmaa lauantaina. Ei ollut, jolloin kuului yllättävä ehdotus.

– Mitä jos menisimme Jämsään katsomaan Päitsiä?

Päitsi on legendaarinen Päijänneajo, jossa enduro-moottoripyörät ajaa jurnuttavat urissa järveä ympäri joko kurakelissä tai kuten tällä kertaa, lumen seassa.

Näin jo itseni hytisemässä haaruksia myöten lumessa. Sitä tippuu myös puista niskaan ”enskan” katkun tulviessa nenään.

Kieleni halkesi kaksihaaraiseksi kuin myrkkykäärmeellä ja vastasin, mitä mieltä olin tuosta ajanviete-ehdotuksesta. Sain heti ansioni mukaan: me ei oltukaan me, vaan moottoripyöräkerhon pojat.

Pari vuotta sitten hain tuhansien muiden tavoin näyttelijäksi Aku Louhimiehen Tuntemattomaan sotilaaseen. En saanut Lyyti Rokan roolia, sen nappasi Paula Vesala, enkä päässyt edes maatuskaksi Äänislinnan kadulle kävelemään. Enää ei harmita. Alkuviikosta joukko naisnäyttelijöitä kertoi, miten kurjasti Louhimies on heitä vuosien mittaan kohdellut. Ohjaaja itse oli mielestään useimmiten vain hakenut aitoja tunnereaktioita filmille.

Sellaisia saadakseen ei tarvitse olla inhottava. Esimerkiksi viimeisimmässä elokuvassani ohjaaja Timo Linnasalo ei yrittänytkään pahoittaa mieltäni itkukohtausta varten, vaan silmien alle laitettiin Vick Vaporupia tai vastaavaa eteeristä ainetta. Kyyneleet valuivat ilman ohjaajasadismia.

Tuon Vartioitu kylä -filmin ensi-illasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Onneksi löytyi näitä muita hommia seuraavaa roolia odotellessa, muuten olisi tullut nälkä ja vilu.

Tapaus Louhimies järisyttää myös tavallisen ihmisen elokuvankatsomiskokemusta. Tähän asti on voinut pelottavissa kohdissa ajatella, että kameramiehet kyllä auttavat henkilöitä tarvittaessa, mutta nyt siitä ei voikaan olla varma.

Lopuksi mämmivitsi. Oli pääsiäinen. Juha Mieto ja Donald Trump söivät kilpaa mämmiä. Kun Mieto johti 35 roveella, Trump tuskastui ja lopetti: ”Yleensä minä vain puhun tätä enkä syö”.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .