Kolumni: Inarissa ei kansa liukastele

Kun kerran tulee menneeksi Lappiin, ei tarvitse enää sen jälkeen miettiä, minne lomalla matkailisi. Pohjoiseen on päästävä, vaikka ajomatka on puuduttavan pitkä. Valtavien erämaiden ympäröimänä ihmisen kovalevy eheytyy kuin itsekseen, vaikkei mitään sen kummempaa vaeltelua tekisikään.

 

Ennen muinoin mummolamatkoilla autoon mahtui nelihenkinen perhe tavaroineen ja kaksi kissaa saniteettilaatikkoa myöten. On kummallista, että kahden aikuisen seurueeksi kutistuneen retkueen kamppeet täyttävät yhä koko menopelin.

Hyvissä ajoin ennen Lapin reissua olin vienyt peräkonttiin tärkeimmät matkatavarani sienikorin ja ämpärin. Tiedossa oli, että lakkasato on tänä vuonna olematon eikä tattiaika ole vielä käsillä, mutta aina kannattaa varautua myös onnenkantamoisiin.

Varsinaisen pakkaamisen hetkellä mies ilmoitti nostaneensa korin ja sangon pois kyydistä. Ne ovat kuulemma niin hankalan muotoisia, että vievät liikaa tilaa. Lämminhenkisen keskustelutuokion jälkeen keräilyastiani matkustivat herroiksi takapenkillä.

 

Auton sisäinen äänimaailma on vuosien saatossa muuttunut. Lasten uuvuttavat milloinka ollaan perillä -kyselyt ovat vaihtuneet et kai aio tuota ohittaa ja älä nyt herrantähden ohi mene, keltainen viiva näkyy kohta -tyyppisiin ystävällisiin neuvoihin, joilla autan kuljettajaa suoriutumaan ajourakasta.

 

Lakkoja ei soilla näkynyt, joten aikaa jäi enemmän lukemiseen. Paikallislehti Inarilaisen tuorein numero tuli tutkittua pienintä ilmoitusta myöten. Yhdestä sellaisesta ilmeni, miten viisaasti Inari huolehtii asukkaistaan. Jo 64 vuotta täyttäneet saavat lahjaksi valintansa mukaan joko kävelysauvat tai liukuesteet kenkiin. Hieno panostus kuntalaisten terveyteen.

Mielenkiintoinen lukukokemus oli Pekka Muhosen 1992 kirjoittama Matkailija poronkusemilla. Lapin matkailua ja sen markkinointia käsittelevä teos on ryyditetty hauskoilla tapauksilla. Eräässä kertomuksessa linja-autolastillinen ulkomaalaisia turisteja saapui matkamuistomyymälään ostamaan neljän tuulen lakkeja. Niitä ei juuri sillä hetkellä ollut, mutta kekseliäs yrittäjä myi kaikille kahden tuulen lakit. Turistit olivat tyytyväisiä, kunnes seuraavassa pysähdyspaikassa huomasivat olevansa naureskelun kohteina. Jokaisella oli päässään Lappi-aiheinen pannumyssy.

 

Aiemmin kesällä mies ajeli moottoripyörällä Norjassa ja jouduin selviämään toista viikkoa ilman talonmiestä. Hänen paluustaan kiitollisena päätin järjestää tulopäivään jonkin kivan yllätyksen. Mikäpä miestä ilahduttaisi enemmän kuin espanjankielinen lauluesitys!

Kappaleeksi valitsin Rocío Juradon esittämän rouhean Como Yo Te Amo. Vaatekaapin pohjasedimenttejä tonkimalla löytyi esiintymisasuksi helmastaan levenevä trikoohame. Yläosaksi mummuvainaan iso villahuivi, jota voi kohtalokkaasti leyhytellä.

Musiikki ämyreihin ja laulunsanat kouraan. Juradon paikoin karheaa ääntä oli vaikea imitoida, mutta korkeissa kohdissa onnistuin mielestäni hyvin. Yleisön ilmeessä ei näkynyt myötähäpeää, joten annoin palaa.

Revyy loppui lyhyeen, kun sohvalla torkkunut kissa ryhtyi ulisemaan. Korvat luimussa se piti kauheaa ääntä, jollaista emme olleet ennen kuulleet. Show olikin eläinrääkkäystä. Sen siitä saa, kun kerrankin heittäytyy.

 

Lopuksi vitsi. Donald Trump luki lehdestä Arkangelin räjähdysonnettomuudesta.

– Nyt siellä on kehitetty todella lyhyen kantaman ohjus, hän sanoi.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .