Kolumni: Kansainvälisessä elokuvabisneksessä on vain kaksi kieltä: raha ja englanti – Englantia puhuvan norjalaisen kuolema ei kosketa

Utøyan joukkosurmasta kertova 22 July kestää 143 minuuttia. Niistä noin 120 minuutin ajan minua ällötti.

Ei siksi, että elokuva olisi ollut mässäilevä tai väkivaltainen.

Vaan siksi, että ohjaaja Paul Greengrass teki elokuvan Norjassa ja käytti norjalaisia näyttelijöitä – mutta laittoi heidät puhumaan englantia.

En tiedä, onko olemassa tehokkaampaa tapaa pilata illuusio todellisuudesta, kuin esittää tapahtumat väärällä kielellä, joka ei edes ole näyttelijöiden äidinkieli.

22 July on mainoslauseiden mukaan ”koskettava ja realistinen”, mutta minun on vaikea pitää englantia sönköttäviä norjalaisia realistisina tai koskettavina. Kieli sai elokuvan vaikuttamaan tahattoman koomiselta. Tuntui, että 22 July olisi samaa kepeää tyylisuuntaa kuin vanhat sotaseikkailut, joissa natsit puhuivat englantia saksalaisittain murtaen.

On järkevää, että Spartacuksen tai Gladiaattorin kaltaisissa historiallisissa draamoissa puhutaan englantia, eikä latinaa. On ihan ok, jos suomalaiselle yleisölle suunnatussa elokuvassa Helene Schjerfbeckistä ruotsinkielinen päähenkilö puhuu suomea.

Mutta ison budjetin elokuvat ja tv-sarjat ovat yhä autenttisempia, ja se ulottuu myös kieleen. Huumeparonit puhuvat nykyään Hollywoodissa espanjaa ja natsit saksaa.

Vanhan hokeman mukaan kansainvälisessä elokuvabisneksessä on vain kaksi kieltä: raha ja englanti.

July 22:n perusteella tuo hokema ei ole vain vanha. Se on vanhentunut.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .