Kolumni: Kun puhelin ei sijainnut

Yhtenä sunnuntaina heräsin melko myöhään, kun oli mennyt myöhään. Rutiininomaisesti hamusin heti puhelintani, joka normaalisti herättäessä sijaitsee sängynpäädyssä. Meillä on sängynpääty, jonka päälle voi asettaa lukulampun ynnä muuta sälää. Myös ynnä muuta sälää on asetettu.

No, hamuamisesta huolimatta puhelin ei sijainnut. Piti ihan nousta ylös, mutta ei. Ei luurin puolikastakaan missään. Raivoisasti eskaloituva paniikki hiipi mieleen sekä kroppaan. Nujusin kolme varttia ympäri kämppää, että missä se rakkine on. Olisin kysynyt rakkaalta avovaimoltani, koska hänellä on useimmiten vastaus kaikkeen sekä ilmiömäinen kyky löytää kadottamani esineet. Mutta hän oli poissa, oli mennyt töihin.

Kun siinä puhelimessa on kaikki. Enkä tarkoita elämäni yhteystietoja tai huonoja sekä joskus myös tärähtäneitä valokuvia. Vaan internet-yhteyttä. Taloyhtiössämme on toki laajakaista, mutta se olohuoneen nurkassa lojuva, edellisen asukkaan jättämä purkki ei toimi. Patalaiskoina ja saamattomina ihmisinä emme ole yli vuoteen tehneet asialle mitään, koska saahan sen netin kännykästäkin.

Mutta entäs jos sitä helvetinkonetta ei löydy mistään? Pärjäsin sen kanssa, että nyt en voi laittaa Whatsapp-viestejä kenellekään, mutta ajatus siitä, että en saa suoratoistapalveluja auki enkä pääse pätemään Twitterissä, oli täysin sietämätön.

Manan rajamailla käyneet ovat kertoneet ruumiista irtautumisen kokemuksesta. Tämä oli sille sukua, vähintään serkku. Tarkkailin ruumiini säkyilyä yläperspektiivistä.

Sitten keksin rauhoittua. Sen sängynpäädyn sivuissa on kolme hyllyä kummassakin. Keskimmäiseltä se löytyi.

Suutelin Samsung Galaxy Xcoveriani.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .