Marko Ahosen kolumni: Möhkäleen verran videopeliä

Juuri tarpeettomat asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen, kirjoittaa Marko Ahonen.

Viidenkympin kriisin vielä kestin, mutta perijättären muuttaminen pois kotoa siihen päälle oli miehelle liikaa. Jotain piti tehdä. Perinteinen lääke tähän tilaan on vaimon vaihtaminen tai moottoripyörän hankkiminen. Kumpikaan noista ei kiinnostanut ja olisi myös tullut liian kalliiksi.

Aika kalliiksi tuli tosin myös vaihtoehto. Tilasin Englannista retrovideopelikahvipöytäkabinetin. Pitkää yhdyssanaa on syytä purkaa hieman.

Kyseessä on pöydän muotoinen laite, jolla voi pelata vanhoja videopelejä; varsinkin niitä, joita 1980- ja 1990-luvuilla pelattiin tunkemalla markkoja koneisiin julkisilla paikoilla. Laitteen päällä on monitori ja laidalla kaksi settiä ohjaintikkuja kontrollinappuloineen. Laite mahtui nippanappa ovesta sisään. Rahtipaketilla oli painoa 130 kg, mistä itse laite painaa 96 kg. Tarjolla on 2 029 retrovideopeliä, joista itselleni tuntemattomia on noin 1 800. Kyse ei siis ole varsinaisesta tietokoneesta, vaikka PC-teknologiaa sisältä löytyykin, eikä nettiyhteyttä ole.

En juuri harrasta nostalgiaa, en vain tunne vetoa moiseen. Mutta videopelit ovat säännön poikkeus. Reimarin kahvilan Asteroids, Sokkarin tavaratalon Centipede, linja-autoaseman Lady Bug. . . Rakkaita muistoja, vain muutaman mainitakseni.

Videopeliharrastukseni keskittyy jatkossakin uusiin peleihin ja laitteisiin. Retrokabinetti on hauska syrjähyppy, johon suhtaudun rennolla otteella. Raha ei kuulemma tee ihmistä onnelliseksi, mutta rahan mahdollistamat hankinnat ilahduttavat ainakin itseäni kovasti.

Oliko hankinnassa sitten mitään järkeä? Ei tietenkään ole. Juuri tarpeettomat asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Sääliksi käy ihmistä, jonka elämä muodostuu pelkästään hyödyllisistä ja tarpeellisista asioista. Kuulostaa hirvittävän tylsältä ja ikävältä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.