Kolumni: Pienen ihmisen ikävä toisen luo

Tuli mielenkiintoista sähköpostia. Sarja Ensitreffit alttarilla jatkuu AVA:lla myös ensi vuonna, ja ohjelmaan etsitään vapaaehtoisia. Yksi rajoitus tosin on: pitää olla täysi-ikäinen.

Ukkomiehenä en ole sarjaan lähtemässä, enkä olisi sinkkunakaan. Mutta ryhdyin pohtimaan sitä, millaiset ihmiset sarjaan hakevat. Ajatus moisesta nimittäin tuntuu todella oudolta. Sama kuin haluaisi vapaaehtoisesti kunnon pieksennän, vaikka mitään pakkoa turpakäräjiin ei ole.

Kun Ensitreffit alttarilla alkoi, monien muiden lailla närkästyin. Ajatus pika-avioliitosta tuntemattoman kanssa tuntui. . . no, väärältä. Myöhemmin kaduin vanhoillisuuttani. Asiantuntijat ovat sentään valinneet parit. Heikommillakin perusteilla naimisiin mennään. Eikä ole mikään maailmanloppu, mikäli liitto päätyy eroon. Elämä jatkuu silti.

Mutta miksi vapaaehtoisesti hakea sarjaan?

Eivät ihmiset voi niin naiiveja olla, että etsisivät rakkautta ja elämänkumppania tällä tavalla. Vai voivatko? En tosiaankaan tiedä. Tuntuu todella kaukaa haetulta. Vain vähän paremmalta kuin pyytää puolisoksi sattumalta kadulla tavattua tyyppiä.

Rahaa sarjaan päätyminen ei tuota, edes epäsuorasti. Joten en keksi mitään muuta syytä kuin julkisuus. Tässä taas on se huono puoli, että en keksi yhtään syytä, miksi joku julkisuutta tietoisesti hakisi. Kuulostaa paremminkin rangaistukselta, mutta taidan olla ajastani jäljessä tämän asian suhteen. Ilmeisesti julkisuus on jonkinlainen itseisarvo monille.

Haluan kuitenkin olla väärässä, koska en halua olla kyynikko. Sisäinen romantikkoni haluaa uskoa siihen, että Ensitreffit alttarilla todella liittyy jotenkin rakkauteen ja parisuhteeseen. Haluan että sarjaan hakevat ihmiset todella ovat niin naiiveja, että he uskovat löytävänsä tällä tavalla Sen Oikean. Se kuulostaa ja tuntuu paljon paremmalta kuin laskelmoitu julkisuuden hakeminen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .