Kolumni: Suomalaisen suu kuivuu ulkomailla

Toteutin vihdoin haaveeni ja matkustin marraskuun ensimmäisenä päivänä Onnellisten saarille eli Kanarialle, kirjoittaa toimittaja Tuula Puranen.

Aineettomat joululahjat ovat suosittuja. Aluksi lahjoitettiin vuohia ja kaivoja Afrikkaan, nyt voi ostaa koulukirjan tai laskettelukerran kotimaankin lapsille.

Itse suosin tänä vuonna myös aineettomia tuliaisia. Toteutin vihdoin haaveeni ja matkustin marraskuun ensimmäisenä päivänä Onnellisten saarille eli Kanarialle. Paluulippu oli varattu viimeiselle päivälle. Olo oli kuin Nuuskamuikkusella Muumeissa: huuliharppu laukkuun ja menoksi.

Vaikka Aurinko ja Atlantti tekivät ruumiille ja sielulle hyvää, palasin takaisin jo kolmen viikon kuluttua. Kaipasin jo kovasti omaa rakasta polkupyörää, kunnon pyöräteitä ja kissaa. Tuossa ajassa ehti tulla ikävä jopa töihin.

Yritin tuoda esimiehelleni tuliaiseksi punaviiniä joulupöytään, mutta pullo ei mahtunut matkalaukkuun, vaikka survoin niin, että se oli revetä liitoksistaan. Toinen laukku oli sekin jo piripinnassa.

Toin pomolle lopulta aineettoman viinipullon, mikä ilahdutti häntä selvästi. Tätä täytyy harrastaa jatkossakin.

Ensimmäisen kerran kokeilin majoitusmuotona yksityishenkilön vuokraamaa Airbb-asuntoa kaukana turistirysistä. Se olikin kodikas ratkaisu. Onneksi olin nähnyt etukäteen tv-dokumentin Airbb-bisneksestä ja tiesin, etteivät kerrostalon vakituiset asukkaat välttämättä rakasta alati vaihtuvia ja kenties bailaavia vieraita. Liikuin hiljaa ja vietin kaikki illat nätisti asunnossa verhot ikkunassa.

Alati lämpimässä asuvat kanarialaiset ovat ystävällisiä ja tervehtivät kadulla tuntematontakin. Oma suu alkoi jo kuivua, kun jatkuvasti piti hokea Hola!

Vaikka pidän yksin matkustamisesta, alkoi melko pian haluttaa puhua kokonaisia lauseita jonkun elävän ihmisen kanssa.

Naapurissa majaili sopivasti toinen Airbb-yksinmatkaaja, mutta koska hän oli mies, en ollut häntä näkevinänikään. Olisi vielä luullut, että olen kiinnostunut.

Miehen puhelimessa kilahtelivat tinder-matchit tiuhaan ja yrittipä hän kielitaidottomana soittaakin jollekin. Terassilla lueskellessa kuuli vastentahtoisesti kaiken, sillä talossa ei ollut kenttää sisällä lainkaan, ja puhelut piti puhua ulkona. Skotlannin murre vaikeutti ymmärtämistä, vaikka kuinka höristi korvia.

Noin viikon naapuruuden jälkeen kuulin, kuinka miekkonen soitti taksiin vain varmistaakseen, että joku siellä osaa englantia. Silloin oli pakko lähestyä ja tiedustella omaa taksin tarvetta silmälläpitäen, mihin numeroon hän soitti. En ole koskaan nähnyt niin hämmästynyttä ilmettä. Mykkä naapuri puhuu!

Omat espanjan alkeet riittivät taksin tilaamiseen. Kansalaisopistossa ehdittiin oeptella numerot sataan ja talon numero oli onnekkaasti 53. Kaupoissa ja kahviloissa pärjäsi yllättävän hyvin yhden sanan taktiikalla ja kohteliaisuudet alkuun ja loppuun. Mitä vähemmän kieltä osaa, sitä rohkeammin sitä käyttää.

Matkalla opin jopa yhden uuden lauseen: Cuidado con el perro eli Täällä vartioin minä. Se luki talojen muureissa karmean ison koiran kuvalla varustettuna. Petoja ei ilmeisesti ulkoilutettu lainkaan, sillä ihmisillä oli hihnoissa enimmäkseen pieniä söpöläisiä.

Suomen satavuotispäivä on onnellisesti vietetty. Monet maat huomioivat juhlan valaisemalla merkittävimpiä arkkitehtuurisia ja luonnon kohteitaan sinivalkoisiksi Niagaran putouksista Colosseumiin.

Naapurissa Venäjällä paikkoja olivat tiettävästi Lumivaaran kirkko ja Pietarin etnografinen museo. Suorastaan epäkohteliasta. Olisivat valaisseet siniseksi Leninin, tai edes hänen mausoleuminsa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.