Kolumni: Suomi on kahvin juojien diktatuuri

Ensimmäinen kertani oli vahinko. Tilanne tuli eteen liian äkkiä, eikä minulta kysytty. Olin myös herkässä teini-iässä, enkä kehdannut panna vastaankaan. Eteeni ilmaantunut myrkky oli pakko niellä.

Join ensimmäisen kerran kahvia Englannissa kesällä 1987 yläasteen ja lukion välisellä kesälomareissulla. Seurueemme oli turistireissulla Lontoon läheisessä pikkukylässä, jonka pubissa nautittiin perinteinen brittiläinen lounas. Jostakin kumman syystä teen luvatussa maassa jälkiruoan ohessa pöytään kannettiin kaikille ruokailijoille maitokahvit.

Karmeaa, kitkerää tököttiä, maidonkin kanssa.

Sen jälkeen juomieni kahvikupillisten määrä on laskettu näihin päiviin saakka enintään kahden käden sormilla. Olen aina kuulunut suomalaisten alimpaan kastiin, säälittäviin teen lipittäjiin.

Kahvista kieltäytyjät ovat tässä maassa epäilyttäviä vässyköitä. Mikä suomalainen se sellainen on, joka ei juo kahvia? Oma lukunsa ovat ne metsien korpisoturit, joiden mielestä kahvi kuuluu juoda mustana, muuten ei kehtaa itseään mieheksi edes sanoa.

 

Suomi on kahvidiktatuuri. Ihmiset tapaavat toisiaan kahviloissa. Jälkiruokapöytää kutsutaan kahvipöydäksi. Työpaikoilla pidetään kahvitunteja. Eikä sellaista lounaspaikkaa olekaan, jossa ei kahvi kuuluisi ateriaan.

Kahvipannu on anniskelupaikoissa aina kuumana, mutta pyydäpä teetä. Haudutettua teetä tarjoillaan ani harvoin, aivan sama, kuinka monta tähteä ravintolalla on ovensa pielessä. Teen tilaaja saa pöytään pussilajitelman ja lämmitettyä vettä. Siitä vaan läträämään.

Kahvia haluavillle ei ikinä annettaisi ravintolassa tai kahvilassa kupillista kuumaa vettä ja kahvinpuruja. Että haudutapa tuosta itsellesi sumppi.

 

Taistelin teen juojien etujoukoissa 48-vuotiaaksi, mutta tänä kesänä, vain muutama viikko sitten, tämän kamelinkin selkä lopulta katkesi.

Edessä oli festivaalireissu Ouluun, edeltävä yö oli tullut nukuttua huonosti. Pyysin vaimoa keittämään kahvia sen verran, että minullekin riittää. Jospa se virkistäisi.

No, virkistihän se. Ainakin vähän.

Seuraavana aamuna oli edessä paluumatka Oulusta. Pyysin sukulaisemännän kattamassa aamiaispöydässä taas kahvia. Jospa se virkistäisi.

Siitä se sitten lähti. Siitä saakka olen juonut joka päivä yhden kupin kahvia, pahimpina jopa kaksi.

Maku on edelleen karvas, mutta pikku hiljaa suu on alkanut tottua. Enää ei naama väänny irvistykseen.

 

Lopullisen sinetin kahvin juojien sopulilaumaan liittymiselle antoi äskettäinen kahvilakäynti. Tilasin tiskillä aamiaisleivän, jolloin myyjä kysyi, että otatko kahvia. Entisessä elämässä olisin tuhahtanut, että en juo kahvia, onko teillä teetä. Nyt en edes miettinyt. Tokaisin heti takaisin, että joo. Otan.

Turha taistella tuulipukuja vastaan. Olenhan suomalainen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .