Kolumni: Tuskasta tuli valtavirtaviihdettä

Kun vhs-nauhurit tulivat koteihin 1980-luvulla, kohuttiin niin sanotuista snuff-videoista. Termillä tarkoitettiin videoita, jossa kuuleman mukaan tapettiin ihmisiä ihan oikeasti. Snuff oli ääri-ilmiö, josta sai revittyä räväköitä otsikoita, jotka kiinnostivat ihmisiä.

Paitsi että snuff-videoita ei ollut oikeasti olemassa. Yhtään esimerkkiä aidosta snuffista ei löytynyt. Kyseessä oli pelkkä urbaanilegenda.

Sittemmin snuff on tehnyt paluun, eikä sitä ihmetellä millään tavalla. Itse asiassa snuff on ollut valtavirtaa jo pitkään. Snuff-ohjelmia on joka päivä parillakin tv-kanavalla, ja ne ovat suosittuja. Niin Suomessa kuin muissakin maissa.

Tarkoitan nyt lukuisia kotivideo- sekä autokameraohjelmia ja muita vastaavia. Niissä nähdään ihan oikeita onnettomuuksia, joissa oikeisiin ihmisiin sattuu ihan oikeasti. Ihmiset eivät kuole, mutta se on loppujen lopuksi epäoleellista. Hieman huonommalla tuurilla voisi kuollakin.

Modernista snuffista puuttuu veri ja suolenpitkät, joten tavallaan ilmiö on snuff light. Lisäksi nyky-snuff on naamioitu huumoriksi. Kipu ja tuska on kätketty usein ”hauskojen” ääniefektien taakse. Samaan tyyliin kuin vauhdikkaissa animaatioissa, joissa ei tosin kehenkään satu oikeasti.

Itse en pysty modernia snuffia katsomaan. Minulla nimittäin sattuu olemaan eräs ilmeisesti harvinainen luonteenpiirre, myötätunto. En saa nautintoa siitä, että muihin ihmisiin sattuu ja he joutuvat jopa hengenvaaraan.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .