Kolumni: Uljas valkoinen vei sydämen

Näin vanhemmiten paras joulu on sellainen, joka soljuu samalla tavalla kuin jo vuosikymmeniä. Tässä iässä yllätys tarkoittaa yleensä jotain onnettomuutta.

Kun näin juhlan jälkeen saa katsella tuoretta palovammaa käsivarressa, voi olla vain tyytyväinen. Perhe on jälleen ruokittu kunnolla ja perinteinen käden osuminen uunin ylävastukseen tapahtui sekin. Polttomerkki on eräänlainen Michelin-tähti ahkerasta kokkailusta.

Miehelle keksin tänä jouluna poikkeuksellisen hyvän lahjan hyvissä ajoin. Hän sai uuden kahvinkeittimen. Huushollin entinen oli jo ikivanha, mutta ei suostunut hajoamaan. Kahvi maistui laitteiston bakteerikannalle varsinkin aamuisin. Bongasin onneksi mahtavan amerikkalaisen keittimen pilkkahinnalla black friday -tarjouksista jo marraskuussa.

En kestänyt elää joululahjan kanssa, vaan kaivoin sen esiin etuajassa. Siitä alkoivat vaikeudet. Ehkä amerikkalaisista mitoista johtuen kahvista tuli aina liian laihaa tai vahvaa. Ohjekirjasta ei ollut apua: siinä kehotettiin punnitsemaan vesi ja kahvi keittiövaa’alla parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Emme suostuneet moiseen pelleilyyn, vaan jatkoimme sitkeästi harjoittelua. Aamuisin jo pelotti, mitä tänään tulee.

Ostos ei ehkä ollut järkevimmästä päästä kahden ihmisen talouteen. Sillä voi tehdä kerralla juomaa niin paljon, että se riittäisi huonosti menestyvän kahvilan tarpeisiin. Laitteen äänimaailmaan oli myös totuttelemista. Siinä missä entinen vain puksutti puhisten kahvia ulos, uusi ilmoittaa piippauksella aloittavansa työskentelyn ja kolmella piippauksella kahvin tulleen alas. Jonkin ajan kuluttua se piippaa jälleen ja sammuttaa itsensä. Viikonloppuaamuisin viipyilevä kahvittelu on siinä vaiheessa vielä pahasti kesken. Amerikkalaiset lienevät ripeämpiä.

Puolison toinen lahja oli myös nappivalinta. Se on laulujoutsenista kertova kuvakirja Uljas valkoinen. Teoksen nimen lukee tosin joka kerta väärin Uljas Valkeinen Keski-Suomen kauppakamarin entisen toimitusjohtajan mukaan.

Joutsenet kiinnostavat, sillä Sumiaisjärven mökkilahden pohjukassa pesivästä pariskunnasta on tullut tärkeitä. Keväällä on suuri ilo, kun ne jälleen palaavat, ja syksyllä mielen täyttää haikeus, kun ne ovat poissa. Kesäöisin herää hupaisaan toitotukseen, jota ne pitävät palatessaan reissuiltaan.

Viime syksynä ne alkoivat vastata toitottamalla vihellykseen. Ehkä nekin pitävät meistä.

Joutsenia on syytä kunnioittaa, sillä niillä on tukeva nokka hyvässä vipuvarressa. Viime kesänä päätin lähteä vesijuosten tarkastamaan erään niemenkärjen, mahtaisiko siellä olla kantarelleja. Reitti kulki läheltä joutsenien reviiriä. Ensin kaislikosta nousi yksi varsi, sitten toinen, ja pian kaksikko lähti uimaan kohti. Sienet lakkasivat yllättäen kiinnostamasta.

Onni oli myötä eräänä tuulisena päivänä, kun olin asettautumassa laiturille päiväunille. Tuuli nappasi uudehkon tyynyn käsistäni ja kuljetti sen hetkessä joutsenten kaislikkoon. Kiitin luojaa, ettei tyynyn sisus ollut aitoa linnun untuvaa, vaan teollista pallokuitua. Siivekkäät naapurit saivat kivaa pehmikettä pesäänsä, eikä niiden tarvinnut ihmetellä, onko joku lajitoveri tapettu ja survottu tyynyn sisään.

Lopuksi vitsi. Donald Trump, Vladimir Putin ja Sauli Niinistö valoivat uutenavuotena tinaa. Putinin möykky näytti aivan Ukrainalta, Niinistön Venäjältä. Trump suuttui, kun tina suli kauhassa.

– Haluan sen kivan hevosenkengän takaisin, hän mekasti.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .