Kolumni: Videopelien moninpelaaminen ei voisi vähempää kiinnostaa

Videopeliharrastukseni on jatkunut 50-vuotiaaksi asti eikä ole katoamassa minnekään. Viime aikoina olen ollut huolestunut ennusteista, joiden mukaan yksinpelaaminen on katoava luonnonvara. Jos näin todella käy, siihen loppuun pelaamiseni.

Yksinpeli ei ole vain paras peli, se on myös itselleni ainoa peli. En kaipaa muita sotkemaan pelaamistani. En kaipaa peliseuraa, ajatuskin moisesta tuntuu stressaavalta. Tätä ei ehkä pitäisi ääneen sanoa, mutta ihmiset ovat usein rasittavia, myös pelatessa. Pari hyvää kaveria saman laitteen ääressä vielä ymmärrän mutta nettimoninpeli. . . Pitäkää tunkkinne.

Yksi suuri syy sooloiluuni on kilpailuvietin täydellinen puuttuminen. Muille häviäminen ei aiheuta minulle minkäänlaista pettymystä tai muutakaan reaktiota. Voittaminen on täysin yhdentekevää myös. Sen sijaan pelissä eteneminen, uuden oppiminen, hahmot, tarinat ja draama kiinnostavat suuresti.

Kyse on tietenkin rahasta. Nettipelaajat ovat valmiita kustomoimaan pelihahmonsa mikromaksusälällä, jonka myyminen voi olla jopa miljardibisnes. Joskus ostamalla saa myös kilpailullista etua, vaikkapa paremman aseen. Alalla on sanonta ”pay to win”.

Oikeasti en ole valtavan huolestunut yksinpelien kuolemasta, koska en siihen usko. Yksin voi pelata vain yhtä peliä kerralla, eivätkä pelit ole kertakäyttöisiä. Yksinpeli on kuitenkin tarinankerronnallisesti paras vaihtoehto. Moninpelit ovat lähinnä kaaosta ja hulinaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .