Lapko ja Rubik 17.2.2006

Jon Landau kirjoitti vuonna 1974 innostuttuaan Bruce Springsteenista nähneensä rock'n rollin tulevaisuuden. Minä en aio väittää nähneeni rockin tulevaisuutta, mutta uskoisin muutaman sadan muun katsomon jäsenen mukana nähneeni jotain hyvin olennaista rockin tästä hetkestä.

Harjavaltalainen kolmen miehen indierockyhtye Lapko heitti perjantaina nimittäin sellaisen keikan, että oksat pois. Lapko osoitti olevansa kaiken sen kunnian arvoinen, mikä yhtyeelle on viime aikoina suotu. Toisen levynsä vastikään julkaissut trio on jo nyt kulttimaineessa: eritoten Lapkon livekyvykkyyttä on kiitelty.

Tätä taustaa vasten ilmassa oli kovasti jännitettä, kun mekaanisesti murisevan kiertoäänen saattama kolmikko ( Ville Malja: kitara ja laulu, Anssi Nordberg: basso ja Janne Heikkonen: rummut) astui lavalle ja potkaisi saman tien shown käyntiin.

Lapko osoitti nopeasti, että sen ylivertaisuus oli yhteispelissä. Maljan tuhtiin riffittelyyn vastattiin Nordberg-Heikkonen-akselilta vähintään samanlaisella voimalla. Saundista kasvoi poikkeuksetta suuri.

The Armsin syklisesti jyräävä kitara sai haastajan Heikkosen rumpupatterista. All the Best Girls jatkoi teemaa. Queen-viittauksia sisältävässä kappaleessa Scandal Maljan äänen Brian Molkoon vertautuva androgynia nousi entistä vahvemmin esiin. The Passers By -kappaleen riffi flirttaili heavyn suuntaan. Settiin oli poimittu tasapuolisesti tuoreita ja vanhempia kappaleita, jotka sulautuivat yhdeksi mahtavaksi paketiksi.

Välispiikkien vaikeus

Musiikin joka suuntaan hyökkäävä voima olisi puhunut aivan riittävästi puolestaan. Keikkaa verottivat Maljan välispiikit, joissa ei ollut oikein päätä eikä häntää. Tehokkaampaa olisi ollut lämpöhalvauksen uhallakin niputtaa ainakin osa kappaleista yhteen ilman turhaa selittelyä.

Musiikin jännite ja väkivalta olisivat sinänsä tarpeeksi, mutta Lapko korottaa vielä panoksia. Kokonaisuuden kruunasikin Lapkon poikkeuksellisen harkittu tyyli, joka välittyy selkeän tunnistettavan saundin lisäksi pelkistettynä visuaalisena kokonaisilmeenä.

Lapko käyttää mielenkiintoisella tavalla vastakohtia hyödykseen. Mustan ja valkoisen helppo mutta toimiva kontrasti näkyi lavalla ja yhtyeen esiintymisasuissa. Kitaristi-laulaja Ville Malja oli pukeutunut mustaan paitaan, johon valkoisin rajoin oli painettu suuri rauhanmerkki, symboli, joka on täydellisessä ristiriidassa laulajan ja yhtyeen olemuksen kanssa.

Malja oli lavalla silmänräpäyksellisen voimanpurkauksen ruumiillistuma, ja tämä sähköinen ja aggressiivinen rockin muotokieli hehkui koko yhtyeen kokonaiskuvasta.

Lava oli raivattu mahdollisimman tyhjäksi ja avaraksi. Valaistus oli suurelta osin kirkkaita, suoraan yleisöön polttavia valokiiloja. Taustalla ammotti valtavankokoinen Lapko-lippu. Kokonaisvaikutelma oli vähintäänkin tehokas.

Yhdentoista kappaleen ja kahden encore-numeron setti oli lopulta vain noin tunnin pituinen. Mutta tätä tuntia ei mitata kellolla vaan sellaisilla kestävillä muistikuvilla, joita hienot kokemukset mieleen painavat.

Lämmittelijä Rubik esiintyi viimeksi Tanssisalissa Kickstart-festivaalilla syksyllä. Tuolloin yhtye jätti rohkaisevan kuvan, eikä tätä käsitystä tarvitse muuttaa. Rubik on mielikuvituksekasta ja luovaa rockia soittava yhtye, joka tällä kertaa näytti itsestään aavistuksen rankemman puolen.

Syksyllä Rubik esiintyi pienemmässä tilassa, jolloin saundin eräänlainen kotikutoisuus valloitti. Nyt areenana oli Tanssisalin varsinainen lava ja kitaroissa raaka vire. Antaumuksellinen soitto kasvatti lopulta tästäkin yhtyeestä ison ja väkevän.