Liekki ja Korento 29.9.2001

Viime keväänä rytinällä esikoislevynsä julkaissut Liekki otettiin oitis rocktoimittajien suosiolliseen valokeilaan. Kieltämättä virkeä albumi Magio arvosteltiin varovaisen hyväksyvään sävyyn, ja keikkojakin saatiin sovittua tyydyttävästi. Liekin kohdalla rinnastukset Karkkiautomaattiin olivat väistämättömiä, olihan kyseessä edesmenneen kulttiorkesterin uusi kokoonpano, ja kerrassaan uusi kuosi.

Liekkiin kuuluvat Karkkiautomaatin rumpali Vesku ja laulaja-kitaristi Jansku, Superin basisti Teemu Soininen ja livekiinnityksenä Palefacen keikoilla koskettimia soittava Okke Komulainen. Epätasaiselta vaikuttava kokoonpano nojaa ennalta hankittuun yksilöiden ammattitaitoon kuin sivuprojekteissa konsanaan. Kokeneen bändin yhteistä dynamiikkaa ei vielä muutaman hassun keikan jälkeen ole syntynyt.

Liekki lähtee liikkeelle eri lähtökohdista kuin Karkkiautomaatti, vaikka yhtymäkohtiakin löytyy. Liekö tarkoituksena tehdä aiempaa vakavampaa musiikkia, sitä on vaikeaa sanoa. Liekillä on omat omituisuutensa, jotka puoltavat tulkintoja suuntaan jos toiseenkin.

Miten Liekin määrittelisi? Yhtyeen musiikilliset linjaukset eivät ole erityisen dogmaattisia. Laulelmia löytyy joka lähtöön. Materiaali on 70-lukulaista progeilevaa rockia, mutta vain maininnan verran. Kulmikkuutta ja poukkoilevia melodioita löytyy yllin kyllin. Leimaaminen tarkasti määriteltyihin kategorioihin ei kuitenkaan ole mielekästä. Liekki noudattelee omaa linjaansa, ja tekee sen vaihtelevalla mutta optimismia herättelevällä menestyksellä.

Liekki on vähän erilainen bändi. Janskunhentoon mutta sympaattiseen hahmoon kiteytyvät yhtyeen lystikkyys ja sen huoleton soundi. Mies on lavalla kuin kuusivuotias Jyripetteri ensimmäisen lelukitaransa kanssa Joulupäivänä. Olemuksessa on jotain lapsekasta mutta samaan aikaan joelhallikaismaisia hymyilevän iskelmäkuninkaan elkeitä.

Yhtye nähtiin ensimmäisen kerran lauantaina Lutakon lavalla alustajanaan Korento. Jyväskyläläistrio lankesi lämmittelybändin perisyntiin, eli yleisökatoon. Onneksi ryhmällä riitti hyvää asennetta jatkaa loppuun saakka selkä suorana. Yhtye soitti aapistason perusteista lähtevää suomirockia. Kolmikko jammaili enimmäkseen aivan mukiinmenevästi. Roskaa kuulosti jopa pontevalta.

Liekin livesoundi oli lauantaina levyotoksia suoraviivaisempi. Olohuoneen verhon tuoksuinen (studiossa) tasoiteltu äänimatto vedetään alta ja paljastetaan raskaampi tyyli soittaa musiikkia. Janskun yksiulotteinen kitarasoundi ei kuitenkaan osunut aivan kohdalleen kaikissa kappaleissa, tuoden kokonaisvaikutelman epämääräisyyteen oman lisänsä. Samoin on miehen lauluäänen laita. Janskun tavaramerkiksi muodostunut erikoisen pehmeä ja samettinen ääni on elävänä rosoinen ja nasaalivoittoinen.

Yksittäisistä otoksista suoraan sanoen vähiten vaikeaselkoiset rocknumerot Sulka ja Tanssitaan toimivat hyvin. Tarttuvuutta on myös kappaleessa Tähtien. Studio-oloissa viihtyvät kipaleet eivät läheskään kaikki ottaneet taipuakseen elävään muotoon.

Lutakon keikassa huomionarvoista oli myös sen lyhyt kesto. Ilkeä mieli voisi nimittää asennetta rahat ja pois -mentaliteetiksi. Toisaalta on ymmärrettävää, että kun materiaalia on vain yhden levyn verran, ei mahdollisuuksia erikoisen riittoisiin setteihin ole. Tästäkin huolimatta Liekki jätti soittamatta Magion olennaisuuksia, kuten esimerkiksi Vuokralaisen. Setti jäi encoren kanssa alle tunnin mittaan.

Olisiko Liekin vienti tätä luokkaa, jos taustalta ei löytyisi Karkkiautomaatin menestystarinaa? Kolme vuotta sitten suosionsa huipulla syrjään vetäytyneestä kulttiorkesterista puhutaan edelleen lämmöllä. Tällä hetkellä se palaa vielä muistoissa Liekkiä vahvempana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.