Luontokuvaajan murhe: Muutamaan vuoteen ei ole riittänyt kuvattavaa, kun säät ovat kurittaneet perhoskantoja

Korpilahti 4.6., helteinen auringonpaiste.

Vuosia sitten löysin Korpilahdelta ritariperhosten parveilupaikan. Lajin koirailla on tapana kerääntyä iltapäivisin kukkuloille tai mäille kisailemaan.

Nyt sää on upea, mutta ritareita ei näy. Paikalla on kuitenkin runsaasti virnaperhosia. Siemenpuuviljelmän aluskasvillisuus on pidetty niittymäisenä ja miellyttää perhosia.

 

Virnaperhonen on liikkeissään melko verkkainen, joten päätän taas kerran yrittää lentokuvia. Kohteeksi valikoituu metsäkurjenpolvilla pyörivä naaras. Kamerassa on kiinni tele, mutta voihan silläkin toki yrittää. Tarkennus manuaalille, sormi laukaisimelle ja pitkä sarja heti, kun perhonen edes vaikuttaa olevan lähdössä lentoon.

Puolenkymmentä yritystä tuottaa yhden kelvollisen ruudun, aika hyvin heti alkukaudesta. Laji on lentokuvaukseen poikkeuksellisen kiitollinen malli, sillä sen liikkeet ovat kohtalaisen hitaita ja rauhallisia. Lisäksi laji on melko peloton ja siten helposti lähestyttävä.

 

Leivonmäki 5.6., järkyttävä helle.

Päivä on vasta iltapäivässä ja juotavaa on kulunut jo yli kolme litraa. Kuviakin on syntynyt.

Aamupäivällä etsiskelimme karvaukonkorentoja vanhalta paikalta Toivakasta, ilman tulosta. Läheinen kukkaniitty tarjosi kuitenkin monia perhosia. Kuvia tallentui auroraperhosista, paatsamasinisiivestä ja vielä kangasperhosista lemmikeillä ruokailemassa.

 

Leivonmäen kansallispuiston hoitoniityllä lento on vasta aivan alussa, eikä paikalla ole kuin muutamia päiväperhosia. Läheisen autiotalon syreenipensaat tuoksuvat huumaavasti ja ovat houkutelleet paikalle kaukaisia vieraita Välimereltä asti.

Puskien ympärillä ja välillä kukissakin hyörii useita ohdakeperhosia. Yhtäkkiä yksi perhonen laskeutuu aivan jalkojeni juureen lämpimälle kivelle poseeraamaan. Kamera surisee pitkähkön sarjan...

Laji on maailman laajimmalle levinnyt päiväperhonen, se puuttuu oikeastaan vain Etelä-Amerikasta ja Etelämantereelta. Se ei kestä Suomen talvea, mutta vaeltaa meille alkukesästä ja kehittää meillä sitten vaihtelevan suuruisen kesäpolven. Nämä Suomessa syntyneet perhoset muuttavat talveksi takaisin Välimeren maisemiin.

 

Korpilahden ja Jämsänkosken raja 6.6. Paahtava helle käristää säälimättä kameran ulkoiluttajia.

Retkikohteena on tuttu suo. Erilaiset hopeatäplät ovat pohjoisen havumetsävyöhykkeen soiden alkukesän tyyppilajeja. Varhaisin laji, muurainhopeatäplä, on jo lentänyt. Ensimmäiset pursuhopeatäplät ovat liikkeellä. Se on yleinen laji, jota tapaa usein myös soiden ulkopuolella.

Hetken päästä silmiin osuu alapuolelta violettiin vivahtava kaunotar, rahkahopeatäplä. Laji on kuin elävä soiden tilan indikaattori, joka katoaa heti ojitusten seurauksena. Täällä se näyttää vielä voivan hyvin.

Lennossa näkyy levottomia koiraita, jotka lähes väsymättä ja ilman taukoja etsivät naaraita. Vain muutaman kerran joku ahkerista sulhoista malttaa pitää muutaman sekunnin tankkaustauon. Kerran osun riittävän lähelle, kun perhonen imaisee pikaiset medet pinkiltä suokukalta.

 

Paluu juurille on mukavaa, sillä muutamaan vuoteen ei juurikaan ole perhosia riittänyt kuvattavaksi asti, kun säät ovat kurittaneet kantoja oikein kovalla kädellä. Onneksi hyönteiset ovat melko nopeita ja hyvin tehokkaita lisääntyjiä, joten tilanne voi palautua normaalitasolle jo yhden kesän aikana.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .