Luontokuvaus yllättää: "Saukko vilahti alajuoksulla, mutta ei suostunut poseeraamaan"

Kun lähtee saukkoa kuvaamaan, voi vastaan tulla merimetso.

Tammikuun pakkaspäivät tarjosivat upeita näkymiä keskisuomalaisilla sulapaikoilla.

Kuuman ja kuivan kesän jäljiltä vesi on monin paikoin todella alhaalla ja koskipaikoillakin virtaama on vähäistä. Kiviä on näkyvissä tavallista enemmän ja siten maisemat poikkeavat totutuista.

Pakkaspäivinä, kun elohopea painuu alle 15 miinusasteen, höyryää vesi voimakkaasti. Tämä on maisemakuvaajalle kuin piste i:n päälle. Eläinkuvaajalle näin kylmä sää aiheuttaa kuitenkin helposti harmaita hiuksia. Usva vie kuvista kontrastin ja terävyyden, vaikka toisaalta luokin mahtavasti tunnelmaa. Olosuhteista on kuitenkin hyödytöntä valittaa, ne pitää kääntää hyödyksi.

Toimiva yhdistelmä terävyyttä ja usvaa on usein vain ohikiitävä hetki – tai pikemminkin pelkkä silmänräpäys. Kuvia kannattaakin ottaa paljon, sillä lopullisen kuvan toimivuuden näkee kunnolla vasta kotona tietokoneen ruudulta.

Pienikin tuulenvire parantaa kuvaajan mahdollisuuksia melkoisesti aivan tyyneen keliin verrattuna.

Keski-Suomesta löytyy useitakin sulapaikkoja, joissa laulujoutsenet yrittävät talvehtimista.

Useimmat linnut ovat melko tottuneita ihmisiin, joten niiden kuvaaminen sinänsä ei ole erityisen hankalaa. Vaikeudet tulevat usein juuri sään myötä.

Lumisateiden jälkeiset pakkaspäivät tarjoavat yleensä komeimmat kulissit. Talvipäivän valo on parhaimmillaan usein juuri ennen auringonlaskua tai heti sen noustessa.

Kellertävä valo tekee varjoon jäävästä lumesta upean sinistä, ja kellertää valossa olevat kinokset ja kuuraiset puiden oksat. Näitä satumaisia näkymiä tavoittelin useampanakin päivänä tammikuussa, kun kerran oli oikea talvi. Pakkasta ja varsinkin lunta on ollut kerrankin aivan riittävästi.

Tein vanhalle paikalle Laukaaseen tammikuussa neljä kuvausreissua. Laulujoutsenia oli tarjolla joka kerta, mutta toisena toivelistalla ollut saukko pysytteli lähes kateissa.

Ensimmäinen retki oli jo vuoden 3. päivä. Aurinko oli taivaanrannassa jo 14.30 mutta valaistus kohdillaan. Saukko vilahti alajuoksulla, mutta ei suostunut poseeraamaan. Joutsenten kanssa meni paremmin. Seitsemän linnun porukasta yksi teki upean ohituksen lähes täydellisessä valaistuksessa. Päivän paras kuva.

Reilun parin viikon päästä olin virran toisella puolella noin puoli tuntia myöhemmin. Parissa viikossa aurinko oli jo selvästi korkeammalla ja nyt haussa olivat vastavalo-otokset. Kullankeltainen vesi ja tummana siluettina toistuvat joutsenet olivat kiehtova yhdistelmä. Mitään kovin maagista en kuitenkaan saanut aikaiseksi, mutta muutaman ihan kelvollisen otoksen kuitenkin. Mutta ei taaskaan saukkoa.

Viikkoa myöhemmin sää oli kylmä, mutta melko pilvinen. Olin kuitenkin paikalla ja taas kerran luonto pääsi yllättämään. Laulujoutsenet olivat yhä paikalla. Viisi valkoista ja kaksi harmaata edellisen kesän poikasta uiskenteli sulassa. Porukkaan oli lyöttäytynyt myös yksi pienempi siivekäs. Haapana hääri pirteänä joutsenten vanavedessä. Se oli koiras, joka oli jo aloittanut puvunvaihdon kevään rientoja varten.

Varsinainen yllätys löytyi kuitenkin vastarannalta. Jäänreunalla istui suuri tummaselkäinen ja valkeavatsainen otus. Tuulenvireen tehtyä usvaan pienen ohentuman, paljastivat kiikarit vieraan paremmin: merimetso. Nuori, valkovatsainen, lintu kyyhötti rauhallisesti tarkkaillen keskisuomalaisen sulan reunalla. Kaikkea sitä näkeekin, kun vain malttaa lähteä retkelle!

Kuvauksen kannalta sää ei oikein suosinut, mutta pienen odottelun jälkeen sain samaan kuvaan pari laulujoutsenta ja arktisen vieraan. Tuloksessa usva kertoo pakkasesta ja metsänreuna olinpaikasta; nyt ei olla Jäämerellä.

Tällä kertaa en jäänyt saukkoa kaipaamaan.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .