Maija Vilkkumaa ja Lumo 20.10.2001

Maija Vilkkumaa vaikutti vuonna 1999 debyyttilevynsä Pitkä ihana leikki aikaan vielä varsin lanseeratulta artistilta, mitä hän tietyllä tavalla olikin. Ei käy kiistäminen, etteikö Vilkkumaalla olisi ollut potentiaalia nousta ennen pitkää huipulle omin voiminkin. Levy-yhtiön vahva tuki vain vauhditti suosiollista kehityskulkua.

Naisrockin kärkinimien joukkoon yltänyt Vilkkumaa keräsi yleisökseen esikoisensa aikaan pääasiallisesti teini-ikäisiä tyttöjä, jotka Vakavammissa piireissä artisti sivuutettiin vielä varsin herkästi yhden levyn ihmeenä.

Maija Vilkkumaa on toisen levynsä Meikit, ketjut ja vyöt myötä tarkistanut imagoaan sen paljon puhutun rockuskottavuuden suuntaan. Iskelmätähtimäinen popahtava makeus on saanut väistyä tatuoidun rockasenteen tieltä.

Naisellisuudestaan tähden ei ole silti tarvinnut tinkiä. Maija Vilkkumaassa on sellaista valloittavaa naisenergiaa, joka pysyy tyylin muuttuessa rankemmaksikin. Raskaampi suuntaus on myös kypsemmän ja varmemman ilmaisun airut. Uudella levyllä soivat suoraviivaiset kappaleet todistavat Vilkkumaan kykyä paitsi säveltäjänä, myös selkeän tyylitajun omaavana tulkitsijana. Nasaaliin vivahtava, hieman tyttömäinen lauluääni on saanut tuekseen tervetulleita kypsiä sävyjä.

Lauantaina Lutakossa nähtiin, että lavalla Maija Vilkkumaa on edelleen se kirkkain tähti, joka jättää varjoihin taustalla soittavan bändin. Laulajattaren kaikenkestävä pirteys vie yleisön mukanaan, jos on viedäkseen. Liveaktista jää tavallaan laskelmoidun viihdenumeron maku, ennemmin kuin tyylipuhtaan rock-konsertin tuntuma. Taustavoimat tyytyvät omaan vaatimattomaan rooliinsa, mutta tekevät työnsä muuten kunnialla.

Lutakossa lauantaina varamiehenä rumpuja soittanut Mikko Siren oli settinsä takana mies paikallaan. Voimallinen, terävä ja kaikin puolin asiallinen soittotyyli antoi sointiin hyvää särmää. Kitaristi Janne Lehdon ei komppaamiseltaan sooloihin ehtinyt muutamaa huvittavaa tukkametallisooloa ja -tremoloa lukuun ottamatta.

Bändin soinnissa oli tottunutta voimaa, ja ulosanti oli täsmällisen varmaa. Äänenvoimakkuus ja -paine oli kautta linjan melko reteää tasoa. Pääasia, eli Maija Vilkkumaan laulu hukkui ajoittain harmittavalla tavalla bändin alle.

Kahden levyn kapeasta valikoimasta mukana olivat luonnollisesti hitit Ingalsin Laura, Tähti, Satumaa-tango ja Maijan kitaralla vahvistama Totuutta ja tehtävää. Hiuksissa hiekkaa oli balladiksi soundiltaan kolkko, äänenväriin olisi kaivannut lämpimämpää sävyä ja syvyyttä. Prinsessa jää ja Ystävä sen sijaan ajoivat asiansa rempseästi.

Maija Vilkkumaa on valmis tähti skenessä, joka ei aina muista kunnioittaa ilmiöitä, joihin liittyvät suuret myyntiluvut ja alusta asti onnistuminen. Voiko Vilkkumaa olla se suomirockin kiltti tyttö, kuten Rumban artikkelissa taannoin ihmeteltiin? Mitä tarvitaan, että ansaitsee kannuksensa tiettyjen dogmien ehdoilla pyörivän alakulttuurin silmissä? Maija Vilkkumaa ei ehkä vielä ole aivan varauksettoman luottamuksen arvoinen, mutta hyvää vauhtia matkalla tähän asemaan.

Maija Vilkkumaan mukana kiertävä lämmittelijä Lumo tavoitti palasen suomirockin sielua, jopa niin, että se kutsuttiin soittamaan encore. Polte ja pikkuhitti Vesivehmaan jencca edustivat sitä harmitonta mutta hyvin etenevää suomenkielistä rockia. En tiedä, miltä bändi kuulostaa levyllä, mutta livenä se ainakin ottaa toimiakseen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.