Oikea paikka ja aika ei riitä, jos kuvauskohde liikkuu liian nopeasti

Kilpisjärvi 7. elokuuta, kello 20.00, pilvinen ja viileähkö ilta. Tarkistimme varusteet Luontotalon parkkipaikalla ja otimme suunnan pohjoiseen. Karttatiedustelun avulla olimme löytäneet paljakkajuuriperhoselle sopivalta tuntuneen paikan vain noin puolentoista tunnin kävelymatkan päästä.

Sää hieman arvelutti, sillä lämpöä oli vain kymmenisen astetta. Reippaan patikoinnin seurauksena hiki kirposi hyvin jo ennen lopullista määränpäätä. Hyttysten määrä oli siedettävä, jopa ilman myrkkyjä.

 

Matkalla lennossa nähtiin muutamia mittariperhosia, joten ei tuntureiden perhoskausi ainakaan täysin ohi vielä ollut.

Kirjallisuuden mukaan paljakkajuuriperhonen aloittaa lentonsa noin kello 21.30. Olimme paikalla ja valmiina. Kello 22.09 silmäkulmassani vilahti isohko perhonen, ja heti parin minuutin päästä toinen. Paljakkajuuriperhoset olivat aivan aikataulussa. Siihen hyvät uutiset sitten loppuivatkin ja samoin havainnot.

Näin otuksia yhteensä ehkä puolisen sekuntia, kun ne lensivät ja kovaa. Kuvaaminen oli täysin mahdotonta. Puoliltaöin laahustimme takaisin sivistyksen pariin.

Seuraava päivä valkeni viileänä ja pilvisenä; ei oikein toiveiden mukainen kuvauskeli. Päätimmekin tehdä pikavierailun Norjaan. Skibotn – tai suomalaisittain Yykeänperä – on vain muutaman kymmenen kilometrin päässä. Vuonon rannalla oli laskuveden aika, ja lintuja esillä melko mukavasti.

Kylän rannassa lepäili ja ruokaili parvi merihanhia, joitakin haahkoja, yksinäinen merimetso ja joitakin kahlaajia. Linnut eivät oikein antautuneet kuvattaviksi, mutta rantakivikossa odotti mieluisa yllätys.

Kärppä oli tullut tutustumaan rannan antimiin ja pyöri väkkäränä kivikossa. Nyt syntyi jo joitakin kuviakin. Kärppä oli mukavan utelias ja touhukas. Otus oli varmasti tottunut kalastajien jättämiin antimiin ja tarkasti rannan aina väen lähdettyä.

Norjan retki kesti vain nelisen tuntia. Kilpisjärvellä odotti maittava ruoka ja lyhyet päiväunet ennen illan uutta patikkareissua.

Kilpisjärvi 8. elokuuta, kello 20.00, puolipilvinen ja viileä ilta. Päätämme tehdä vielä toisen retken paljakkajuuriperhosen perään, kun kerran olemme paikalla. Heti tunturikoivikossa huomaan katajassa nukkuvan ketosinisiiven. Ilmeisesti päivällä oli ollut lyhyitä aurinkojaksojakin, joiden aikana perhoset olivat uskaltautuneet siivilleen. Loppumatka taittuu jo tuttua reittiä ja olemme paikalla taas hyvissä ajoin.

Kello 21.50 kaverini näkee yhden paljakkajuuriperhosen lennossa, mutta se jääkin illan ainoaksi havainnoksi. Mikäli perhosia löytyy vain yksittäin lennosta, ei kuvaaminen ole mitenkään mahdollista.

Kirjallisuus tuntee kuitenkin yhden parveiluhavainnonkin vuodelta 1985. Silloin paljakkajuuriperhosia nähtiin kolmena päivänä yhteensä arviolta 70 yksilöä. Samassa yhteydessä varvikosta löydettiin muutama paritteleva pariskuntakin.

Tällainen parveilu mahdollistaisi ehkä myös kuvaamisen, mutta se jää tulevien vuosien tavoitteeksi. Nyt on jo elinpaikka sentään tiedossa.

 

Lajin hankaluutta kuvaa hyvin sen havainneiden henkilöiden lukumäärä, joka on yhä alle 20 vaikka vuosia ensilöydöstä on kulunut jo yli sata. Eikä löytöpaikkojakaan ole kuin yhden käden sormin laskettava määrä. Reissun kuvasaalis oli toistaiseksi hävyttömän pieni, joten kotimatka piti suunnitella aivan uusiksi.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .