Pakina: ...ja älytarra soittaa

Muistan, kuinka 1990-luvulla iltavuoron viime tunteina toimitukseen tuli silloin tällöin vinkkipuheluita, joissa soittaja arveli itsessään olevan sirun. Se oli istutettu yleensä avaruusaluksessa tai leikkauksen yhteydessä sairaalassa. Juttua saisi tulla tekemään vaikka heti.

Nykyään tuo aihe on vanhentunut. Me kaikki kannamme vakoilusirua vapaaehtoisesti mukanamme kännykässä. Liikkumisemme pystytään jäljittämään ja myös ajatuksemme: kun ihminen hakee jotain netistä, kaikki tiedot tallentuvat jonnekin.

Myös muita siruilmiöitä on liikkeellä. Saimme työpaikalle muutama viikko sitten uudet kopiokoneet, jotka tietenkään eivät enää sen nimisiä ole, kun laitteella voi myös tulostaa ja skannata. Monitoimilaitteisiin tunnistaudutaan henkilökohtaisella älytarralla. Ohje oli, että se on liimattava johonkin esineeseen, joka on aina työpaikalla mukana. Kaikki laittoivat lätkän tietenkin kännykkäänsä.

Sitten alkoi tapahtua kummia. Joidenkin puhelimet alkoivat itsekseen ottaa yhteyttä valitsemaansa numeroon. Esimies kertoi, että hänen makuuhuoneen yöpöydällä ollut puhelimensa oli jopa alkanut lähettää videopuhelua jollekin. Ensin ajattelin että joopa joo, mutta sitten näin ja kuulin omin korvin, kuinka hänen kännynsä alkoi soittaa itsekseen Keuruun aluetoimittajalle.

Poistimme tarrat puhelimista ennen isompia vahinkoja.

Kännykkätavat muuttuvat hitaasti. Tänä päivänä jatkuvaa räpläämistä paheksutaan, mutta tulevaisuudessa se lienee normaalia ja hyväksyttävää. Ei mene pitkään, kun Martat tai jokin muu taho nykyaikaistaa pöydän kattaussäännöt. Puhelimen paikka voisi luontevasti olla vaikkapa ruokailijoiden alkupalaveitsen oikealla puolella.

Loppiaisena tuli avattua hiihtokausi. Joulukuusi ulos, akka metsään. Vielä lähtövaatteen alla tuntui mukavalta, mutta siihen hauskuus loppuikin. 150-vuotiaan polvilla kolmen kilometrin hiihtäminen kesti niin kauan, että ehti tulla pimeää. Onneksi Mustavuoren laduilla Lievestuoreella on valaistus.

Valot haja-asutusalueella eivät ole kauaa olleet itsestäänselvyys. Mies muistaa yhä, kun lapsuutensa pitäjään Sumiaisiin tuli katuvalot. Pian sen jälkeen eräänä iltana Rautionmäen koulun oppilaita oli kuskattu kirkonkylälle johonkin tapahtumaan. ”Täällähän on kuin päivällä”, syrjäkylän lapset olivat ihastelleet.

Kirkonkylän pikkupojat keksivät nopeasti valoista muutakin hupia. Kun pylvästä potkaisi napakasti, lamppu pimeni. Pysyvää vahinkoa kolttosesta ei tullut, sillä valo syttyi hetken päästä itsestään.

Talven riemut ovat parhaimmillaan sittenkin vain sohvalta katsottuina. Harmi, että nuorten jääkiekon MM-kisat pidettiin keskellä yötä, ainuttakaan peliä en jaksanut valvoa. Jälkikäteen maalikoosteita katsoessa ei millään pääse samanlaiseen todellisuuspakoiseen euforiaan kuin suoraa lähetystä seuratessa. Den glider in kuitenkin sytyttää aina. Tuota Ruotsin maajoukkueelta varastettua tunnuslaulua hoilasivat pikkuleijonatkin, vaikkeivät olleet 1995 vielä syntyneetkään.

Lopuksi vitsi. Donald Trump oli vierailulla Suomen Lapissa. Lunta oli nivusiin, eikä Trump päässyt hangessa etenemään.

– En rakennakaan muuria, vaan ostan teiltä tätä ainetta Meksikon rajalle sata biljoonaa kuutiota, hän innostui.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .