Sata tikkiä kasvoihin, mutta jazz-konserttiin oli silti päästävä – muusikko Juhani Okkonen ei enää keikkaile, mutta osaa kertoa tarinat ja vitsit

Vibrafonisti Juhani Okkonen hurahti jazziin 13-vuotiaana, kun naapurinpoika antoi hänelle saksofonisti Lester Youngin levyn I Never Knew.

– Se vei minut saman tien. Soitin levyn puhki ja ostin uuden. Rokki ja Elvis tulivat vähän myöhemmin, mutta niihin en hurahtanut. Jazz oli minun musiikkiani, Okkonen muistelee.

Jazzista tuli miehen elämänura, mutta elämä oli päättyä jo 22-vuotiaana vuonna 1961 keikkamatkalla Lopella. Sohjoisella tiellä suositun lattaribändin Sacy Sand Orkesterin autoon törmäsi Mosse.

– Sen kuljettaja kuoli, me loukkaannuimme pahasti, mutta jäimme henkiin. Minulle ommeltiin kasvoihin yli sata tikkiä, mutta pahin pelkoni oli, etten pääsisi Helsingin kulttuuritalolle kuuntelemaan legendaarista Cannonball Adderleytä. Menin kuitenkin kielloista huolimatta pää paketissa konserttiin. Jouduin tosin kesken kaiken kotiin kovan huimauksen takia, Okkonen muistelee.

– Pää paketissa soitin kaksi kuukautta keikoillakin, sillä olin saanut tuurauspestin Helena Siltalan ja Rolf Kronqvistin yhtyeeseen.

Ensimmäisen vibrafoninsa Okkonen sai äidiltään 13-vuotiaana. Hän oli ensimmäisiä suomalaismuusikkoja, jotka ottivat vibrafonin solistiseksi soittimeksi. Sen ansiosta hän pääsi soittamaan useissa kokoonpanoissa.

– Minut kutsuttiin Ylelle useita kertoja nauhoittamaan ohjelmia useiden sen ajan huippumuusikkojen kanssa.

Viitasaarelle Juhani Okkonen muutti 1981 vaimonsa Marja Hultin kanssa. Vaimo oli ihastunut paikkakuntaan ja Okkonen sai pestin pianonsoiton tuntiopettajana musiikkiopistossa.

Jotkut katsoivat muusikkoa pitkin nenänvartta, mutta pääasiassa ilmapiiri oli salliva ja samanhenkisiä ystäviä löytyi pian.

– Olen vilkas ja seurallinen karjalaispoika, joten minun on helppo puhua ihmisille ja löytää tuttavia.

Noina aikoina Viitasaarella syntyi nykymusiikin festivaali Musiikin aika. Jazz-mies Okkonen hurahti nykymusiikkiin saman tien.

– Se on huikea tapahtuma, minulle ihan henki ja elämä. Olen luultavasti ainoa, joka on käynyt jokaisessa Musiikin ajan avajaiskonsertissa.

– En kyllin pysty kiittämään Musiikin aikaa. Se avasi korvani ja silmäni musiikin suhteen enemmän kuin mikään ja kukaan missään. Jazz on päärakkauteni, mutta uusi musiikki kulkee siinä rinnalla.

Okkosen mielestä monet paikkakuntalaiset eivät vieläkään ole oivaltaneet, miten hienosta tapahtumasta on kyse.

– Sitä pidetään risujen katkomisena. Mutta tiedän monta, jotka ovat tulleet konserttiin ja ovat yllättyneet myönteisesti.

Täydelle taiteilijaeläkkeelle 2002 päässyt muusikko ei enää keikkaile. Hän möi viimeisimmän vibrafoninsa kaksi vuotta sitten. Jäljelle elämänsuolaksi ovat jääneet tarinankerronta ja vitsit. Hänellä on kenties Suomen laajin muusikko- ja mannevitsien varasto päässään.

– En koe, että vitsit ovat loukkaavia, jos osaa kertoa ne oikeassa seurassa ja tyylikkäästi, ilman halua loukata ketään. En ole rasisti, olen ihan kaikkea muuta! Romanimuusikot ne minulle niitä vitsejä eniten kertovat.

Loppuun vielä tarina, joka avaa Okkosta kuvaavan luonteenpiirteen: Hän osti äidilleen 60-vuotislahjaksi korkeushyppytelineet.

– Tuonikäiselle yleensä ostetaan hopeapäisiä kävelykeppejä ja sen sellaisia. Minä olen aina halunnut kääntää asioita päälaelleen, en ole koskaan halunnut olla samanlainen kuin muut. Uskallan herättää huomiota, kuka minua pystyisi kieltämään? Juhani Okkonen sanoo ja nauraa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .