Swallow The Sun, Callisto, Dawn Of Solace 24.5.2006

Lutakossa soitettiin keskiviikkona hitaasti ja ennen kaikkea raskaasti. Kolme yhtyettä esittivät illan aikana 20 kappaletta. Kun lava-aikaa kertyi yhteensä noin kaksi ja puoli tuntia, kesti yksi kappale keskimäärin 7,5 minuuttia. Ei mitkään Euroviisubileet.

Pääesiintyjän paikka kuului oikeutetusti jyväskyläläiselle Swallow The Sunille. Etukäteen kiinnostavin esiintyjä oli kuitenkin Callisto, jonka pitkälti instrumentaaliosuuksille rakentuva, dynaaminen musiikki on jalostunut huippuunsa tuoreella Noir-levyllä.

Ensimmäisenä lavalle nousi Dawn Of Solace. Pelkistetyt, eeppisen melankoliset kappaleet iskivät lavalta enemmän hengittäen kuin levyltä. Monitoimimies Tuomas Saukkonen sai huudoilleen tukea basisti Lars Eikindin (norjalaisesta Winds-yhtyeestä) vahvoista puhtaista lauluista. Eikindin ääni ja Saukkosen kitaramelodiat hitsautuivat yhteen parhaiten kappaleissa Dead air ja I was never there.

Swallow The Sun esiintyi eleettömästi

Lyhyeksi jäänyt soundcheck haittasi Calliston soundia keikan aluksi. Kokonaisuuden kannalta Calliston musiikissa ehkä pienintä osaa esittävä laulaja-kitaristi Markus Myllykankaan suoraviivainen huuto nousi aivan liian isoon osaan keikalla.

Calliston kappalemateriaali on vahvaa. Kappaleet Wormfood, Latterday saints ja Folkslave vyöryivät hitaasti eteenpäin, aivan kuin hivuttautuen vääjäämättä maailman reunaa kohti. Siinä missä kappaleet ovat levyllä eläviä ja pieniä yksityiskohtia täynnä, keikan myötä Callistosta jäi valitettavan yksitoikkoinen kuva. Kappaleita tuntemattomalle yleisölle vaikutelma oli varmasti vielä jäyhempi.

Oman kylän Swallow The Sunilla meininki oli jo monta pykälää isommalla. Melko harvakseltaan Jyväskylässä esiintyvä yhtye oli panostanut keikkaan tuomalla väriä lavalle kolmiosaisen kangasrakennelman myötä.

Edellisiä näkemiäni Swallow The Sun -keikkoja piristänyt musiikkityylille poikkeuksellinen energisyys uupui nyt. Yhtye soitti setin etäisen eleettömästi, mitä korosti Mikko Kotamäen yksipuolinen murina.

Reilun tunnin mittaisessa setissä kappalevalikoima jakautui tasaisesti yhtyeen kahden levyn kesken. Keikan alkupuolella kuultiin yksi uusikin biisi No light, no hope. Swallow The Sunin mittapuulla ripeä kappale luotti tuttuun tuomiometallin kaavaan, sisältäen varsin tarttuvasti polveilleen kitarariffin.

Swallow The Sunin hidastelu oli yleisön mieleen ja yhtye pyydettiin takaisin lavalle. Encorena esitetyt mahtipontinen The Giant ja heti tarttuva Swallow edustavat yhtyeen kahta puolta. Ne yhtye hallitsee suvereenisti. Niillä eväin voi jatkaa eteenpäin, vaikka uusiakin puolia toivoisi yhtyeen musiikkiin vielä löytyvän.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.