Tuomari Nurmio & Tohtori Hillilä 1.2.2006

Oikeustieteen kandidaatti Hannu Nurmio ja lääketieteen lisensiaatti Markku Hillilä, paremmin tunnettu kaksikkona Tuomari Nurmio ja Tohtori Hillilä, virittivät jälleen kerran esityksen joka on vertailukohtia vailla. Ainakin ulkopuolisia vertailukohtia.

Pari vuotta sitten samainen kombo esiintyi Lutakossa, ja teki tuolloin lähtemättömän vaikutuksen. Tälläkin kertaa show testasi ylisanavarastoa, mutta edellisen kerran huikaisevaan draiviin ei ehkäpä sittenkään päästy.

Tuomarin ja Tohtorin idea on yksinkertaisuudessaan nerokas. Nurmion rämällä saundilla soiva kitara kohtaa Hillilän aggressiivisen mutta teknisen rumputyön. Tuloksena on särmikästä rockia, jonka voimakas improvisaatio luo mielleyhtymiä jazziin.

Parivaljakko rakentaa Tuomari-tuotannosta siinä määrin erikoisen antologian, että vanhasta ja kuluneestakin tulee uutta ja edelleen kiinnostavaa, vaikka tällä yhteisellä tiellä ollaan jo tähän päivään oltu vuosia. Yhteinen käsiala on tinkimättömän rehellinen, kahden karskin soittajan näkemys ilman tarpeetonta herkkyyttä. Kaksikko laittaa kovan kovaa vastaan.

Esitys oli upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Varsinkin kappaleessa Luuta ja nahkaa Hillilä kehitti huikaisevan kliimaksin, jossa kaaos ja järjestys löivät tahtia. Kappaleen lyyrisenä punaisena lankana kiemurtava delirium-odysseia laventui kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi.

Samaan aikaan Nurmion kulkurimaisessa, mustassa hahmossa näkyi yhä enemmän elämän syviä uurteita. Mitä iäkkäämmäksi Nurmio käy, sitä rumemmaksi ja uskottavammaksi tulee hänen tulkintansa. Tästä Luuta ja nahkaa oli paraatiesimerkki.

Kappaleen mammuttijahti kuulosti siltä kuin siellä oltaisiin tosiaan oltu.

Tuomarin kähisevä ja kulunut ääni päätti eeppisen ja huuruisen teoksen katarsikseen "miten satuttiinkin olemaan / niin sekavalla päällä", ja useista kasvoista, ei vähiten soittajista, heijastui hyvä hetki.

Muun muassa Nurmio-hiteistä Lihava rakkaus, Manala ja Lasten mehuhetki kuultiin äkkiväärät ja kovasti katu-uskottavat versiot, joissa soittajien yhteispeli oli kerta kaikkiaan omaa luokkaansa. Uskottavuudesta ei myöskään ollut pulaa rap-muotoisessa Dumarissa, jossa hip-hopin itsekorostus sai nurmiomaisen satiirin mustan viitan. Päätösnumero Huda Huda oli saundimaailmaltaan jo niin ankara ja riitasointuinen, että mieleen pyrki taantumuksen epäilys.

Tuomari Nurmion ja Tohtori Hillilän show puree edelleen kuin vihainen koira, sillä erotuksella, että näistä puremista jää hyvälle tuulelle.

Kiinnostavaa saattaisi siltikin olla jälleen kuulla Nurmion aikaisemman yhtyeen, Korkeimman Oikeuden, versioita. Erona tähän kokoonpanoon olisi vain baritonikitaristi Tommi Vikstenin mukanaolo. Se saattaisi myös kääntää Tuomarin viisaria aavistuksen suoraviivaisemman rockin suuntaan, taas kerran. Eikä silloinkaan tarvitse pelätä, että Tuomari Nurmio joutuisi iskelmäkansan kelkkaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.