Vaajakoskella syntynyt ja Vaajakoskella taas asuva Pauliina Siekkinen oli välillä sitä mieltä, ettei ikinä palaa Vaajakoskelle

Pauliina Siekkinen vastaa puolisonsa Matti Perälän puhelimeen ja nauraa rehevästi toimittajan ehdotukselle pariskunnan yhteisestä 50-vuotissyntymäpäivähaastattelusta.

– Kuulostaa niin keski-ikäiseltä, hän parahtaa.

Toimittajan kommentti, että miltäpä muultakaan 50 vuotta voi kuulostaa, saa Siekkisen nauramaan entistä kovempaa. Hän käy kysymässä mieheltään, mitä mieltä tämä on asiasta.

– No tehdään sitten, hän myöntyy lopulta.

– Alankin heti opetella Eino Leinon värssyjä, joita voin viljellä haastattelussa, hän sanoo puhelun päätteeksi ja nauraa taas.

Yksi asia on heti selvää. Jos yhden elämäntarinan mahduttaminen lehtijuttuun on vaikeaa, niin kahden tarina samassa tilassa on sulaa hulluutta. Ei siis edes yritetä sellaista. Puhutaan vaikka kulttuurista, joka on monikulttuurisen Vakiopaine-ravintolan omistajille tuttua niin tekijöinä kuin tarjoajinakin.

– No se on aika luonteva aihe, Perälä sanoo.

Hän on laulanut vuosien varrella monessa jyväskyläläisyhtyeessä ja ollut mukana esimerkiksi Jacques Brellin tuotantoa suomeksi esittävässä konserttikokoonpanossa. Siekkinen puolestaan on näytellyt harrastajateattereissa ja toiminut teatterikriitikkonakin.

 

Pariskunnan mielestä Jyväskylä on kokoisekseen kaupungiksi kulttuurisesti eloisa ja monipuolinen.

– Diggailen sitä, että täällä instituutiot ja vapaa kenttä ruokkivat toisiaan, Siekkinen sanoo.

Pariskunnan sydäntä lämmittää, että isot tekijät kuten vaikka Jyväskylän Sinfonia, esiintyy usein niin sanotusti kansan parissa. Sinfonia on konsertoinut esimerkiksi Lutakossa, Vakiopaineessa ja kaupungin kaduilla.

– Täällä tehdään ruohonjuuritasolla paljon. Minusta näin on ollut aina, 90-luvulla Jyväskylään muuttanut Perälä pohtii.

Siekkinen ei ole samaa mieltä.

– Minä lähdin 80-luvun lopussa täältä ja lähdin sillä lailla, että en ikinä tule takaisin – enkä ainakaan ikinä palaa Vaajakoskelle. Mun mielestä Jyväskylä oli ihan kuollut ja olin aina shokissa, kun tulin tänne Helsingistä. Ajattelin, että täällä ei ole ketään, eikä täällä tapahdu mitään.

Hän myöntää, että tunne saattoi johtua iästä. Että kyse oli todellisuuden sijaan pikemminkin 19-vuotiaan näköharhasta.

Hän arvelee kulttuuritarjonnan kuitenkin moninkertaistuneen juuri 90-luvun taitteessa. Silloin tapahtumakentälle tuli uusia toimijoita kuten Jelmu (1989), Tanssisali Lutakko (1990) ja Vakiopaine (1992).

– Minäkin olin Lutakossa vapaaehtoisena ja työllistettynä, kuten kaikki muutkin tärkeät vaikuttajat Jyväskylässä, Perälä sanoo ja nauraa itseironisesti.

 

Perälä ja Siekkinen korostavat kulttuurin nostattavaa ja arjesta irrottavaa vaikutusta. Välillä tuntuu, että 21 vuotta yhdessä ollut pari puhuu melkein samalla suulla. Näin vaikka he eivät kaikessa toistensa kaltaisia olekaan. Perälä esimerkiksi kaipaa sosiaalisen baarityön vastineeksi epäsosiaalisia hetkiä, mutta Siekkinen ei moista tarvetta tunnista. Perälä on aamuvirkku, Siekkinen nukkuu pitkään. Perälälle maistuu olut, Siekkiselle viini. Siekkinen on kova lukemaan, Perälä haluaisi olla.

Esiintyminen on molemmille rakasta.

– Jokainen osaa jotain. Laulaminen on ehkä ainoa asia, jonka mä handlaan. Se hellii sielua, Perälä sanoo.

Siekkinen näytteli vuosituhannen alussa ahkerasti, mutta piti sitten usean vuoden tauon. Pari vuotta sitten hän palasi lavalle.

– Kehitin aktiivivuosina kovan rimakauhun ja tauon jälkeen pelotti onko lavalle meno vielä yhtä paha paikka. Mutta ei se ollut. Rimakauhu oli onneksi laantunut.

Siekkinen kertoo sanoneensa puolisolleen 10 vuotta sitten, että hänestä ei tule 50-vuotiasta harrastajanäyttelijää.

– Silloin se kuulosti muka epätoivoiselta. Että "oi miten olisi ollut hienoa tehdä työkseen näyttelijän töitä".

Nyt moinen ajatusmalli tuntuu hölmöltä ja turhalta.

– Olen ihan tyytyväinen harrastajanäyttelijä, hän sanoo.

 

Haastattelu on lopuillaan, eikä yhtään Eino Leinoa ei ole lausuttu, vaikka juttuun sopisi vaikka Elegian värssy "Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta." Perälä ja Siekkinen sanovat iän olevan vain numero muiden joukossa.

– Ihan yhtä dorka olo sitä on nyt kuin 20-vuotiaana vaikka ehkä olen enemmän ihminen nyt kuin silloin. Pääkopan sisällä lyö yhä tyhjää, mutta ehkä olo ei ole enää yhtä ajelehtiva.

– Kai sitä on edelleen sisältä se sama helisevä vaski vaikka ikää olisi sata, Siekkinen tuumaa.

Hän kertoo kuinka Vakiopaineessa laulanut 68-vuotias Jorma Uotinenkin ikään kuin kupli elämää.

– Mä taas aion tehdä silleen, että jätän vanhempana laulamisen ja siirryn tanssijaksi, Perälä sanoo ja saa Siekkisen nauramaan.

Vakavasti puhuen hänellä on vain yksi tulevaisuudensuunnitelma.

– Jos sais ton Pauliinan kanssa elellä, niin se ois aika mukavaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .