Viikate 15.12.2001

Kahden miehen orkesteri Viikate aloitti vastahakoiset musiikki-iltamansa kuluvan vuoden helmikuussa Lutakon lavalla. Kaarle ja Simeoni Viikatteen yhtyeen vaivana oli tuolloin tyypillinen ensimmäistä kertaa julkisesti esiintyvän kokoonpanon alkukankeus. Paljon on ehtinyt tapahtua sitten tuon pakkasenpureman kaamosillan.

Lauantaina Lutakkoon yltäneellä Vuoden viimeiset iltamat -kiertueella mukana olivat edelleen talkoomiehet Ari Taiminen kitaransa kera ja Erkka Koskinen basson varressa. Illan perusteella vanha poppoo tuntuu vihdoin löytäneen toisensa. Orkesterin sointi on ottanut edistysaskelia svengaavampaan ja kommunikoivampaan suuntaan. Kitaroiden tontit ovat selkiytyneet ja Koskisen basson rooli on korostunut. Simeonin lyömät ovat entistä napakammat, ja koko seurue tuntuu pelaavan yhteen aiempaa terävämmällä otteella.

Varjopuolena Viikatteella on edelleen Kaarlen lauluääni, jossa on vieläkin toivomisen varaa. Levytyksillä matala ja mollivoittoinen laulu kääntyy konserttitilassa uuteen kuosiin oktaavin tai kaksi ylempänä. Ratkaisu on enimmäkseen toimiva, mutta toisinaan mennään ojan kautta.

Perusteiden sujuessa oli paikallaan näyttää kerran tai pari, kuinka soittimien otelaudat heilahtavat tahdissa kuin kylmä rauta elopellolla. Muunlaista liehittelyä on turha odottaa. Viikatteella soittaminen ja esiintyminen ovat kaksi eri asiaa.

Yhtyeen riisuttu ulosanti on jäyhää ja arvokkuuteen pyrkivää. Viikate kunnioittaa perinteitä ja hyviä tapoja, ja ihmisten ilmoilla on syytä myös pukeutua asiaan kuuluvasti. Orkesterin yhdenmukainen viininpunainen kauluspaita ja musta kravatti -univormu palauttelee mieleen 60-luvun vilpittömällä asenteella soittavat rokkibändit. Vanhakantaisia sanoituksia ja selkeää kieltä suosiva Viikate tuo kappaleen nostalgista tanssilavaromantiikkaa raskaan metallin vastapainoksi. Kasvava kulttisuosio osoittaa idean toimivuuden.

Viikate ammentaa kappaleissaan suomalais-slaavilaisesta melankoliasta. Raskaat laulelmat kertovat hetkistä, jolloin on käynyt selväksi että tästä ei enää puhumalla selvitä. Vahvana elementtinä ovat kuolemaan tavalla tai toisella liittyvät tukahdutetut tunnemyrskyt -aihealue, joka sopii suomalaiseen mielenlaatuun kuin arkku maahan. Sanoitukset ovat muodoltaan niukkoja ja täsmällisiä, ne ovat Kaarle Viikatteen vaitonaisen alter egon mielenliikkeitä. Niissä kuuluu Unto Monosen ja Uuno Kailaan makaaberi intohimo.

Konsertti alkoi muutaman minuutin pahaenteisellä kuolemanhiljaisuudella. Demonauhalla koreilu ei käy laatuun, eikä myöskään ylimääräinen juhlakansan kosiskelu. Orkesteria ei saatu viimeisen numeron jälkeen lavalle kirveelläkään.

Viikate soitti poimintoja tuotannostaan ikävän joulun ja harmaan talven teemaa mukaellen. Hiljattain ilmestyneeltä Vuoden synkin juhla -joululevyltä tapailtiin ilmoille muiden muassa katkeraa juhlaa julistava Lahja ja Viattomien lasten päivä, jossa pakkanen maalailee ikkunaruutuihin tuskallisia muistoja.

Varhaisemmasta valikoimasta Marrasvaloissa raivataan jäistä pihaa elokuussa aamukasteen aikaan ja Hangissa nukahdetaan nietosten syleilyyn. Aiheesta jatkaen Pieni vesimylly peittelee pienet päät viimeiseen uneen. Koruttomassa on tallin nurkassa saunajakkara kumollaan ja jokin kumma hiertää kaulusta.

Jotta ilta ei olisi tyystin harmajaksi käynyt, vierailivat Timo Rautiainen ja Seppo Pohjolainen Trio Niskalaukauksesta lavalla Varpunen jouluaamuna muassaan. Kaukaisemmasta naapuripitäjästä tilaisuutta saapui kunnioittamaan Kotiteollisuuden Jouni Hynynen Suojelusenkelin ajaksi.

Metalliset joululaulut kajahtivat rahtusen nopeampitempoisena kuin levyllä, eikä vahvojen kitaroiden ansiosta hartaus ollut ensimmäinen mieleen juolahtanut määre. Vierailijat, olkoonkin muodoltaan kuinka synkkiä hyvänsä, piristävät yksinäistä joulua reippahasti. Ajatushan se on, mikä ratkaisee.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.