Kolumni: Oliko Jouko Turkka hullu?

Ohjaaja näytti kiveä: "Tämä on pillu!", kirjoittaa Perttu Häkkinen.

Perttu Häkkinen

Ystävälläni, turkulaisella kulttuurihenkilöllä, oli tapana soitella juovuspäissään Jouko Turkalle. Kerran Turkka kutsui hänet vierailulle kotitiluksilleen Pirkkalaan. Ystäväni pyysi minua seurakseen, joten ostimme evääksi kassillisen olutta ja lähdimme matkaan.

Synnyinkotinsa pihatiellä Turkka harppoi vastaan isännän askelin. Seitsemänkymppiseksi hän oli hämmästyttävässä kunnossa. Syykin selvisi: Turkka oli kuopinut vanhaa lapiota käyttäen kaiken maa-aineksen peruskallioon saakka kymmenien neliömetrien alueelta ränsistyneen kotitalonsa ympäriltä.

Turkka etsi kiviä: hän näki niissä muinaisen sivilisaation edustajien veistämiä psykohistoriallisia viestejä.

”Tuolla on Afrikka, tuolla keskiajan Eurooppa. Tuolla munkit raiskaavat alkuasukkaita, se on kauheaa”, hän luetteli vaeltaessamme halki kaivausten. Katsoin hänen silmiään. Ne olivat villit ja kesyttömät, kuin käärmeen silmät. Jos Turkalla oli silmäluomet, hän ei käyttänyt niitä.

”Tulkaa tänne!” Turkka viittilöi.

Hän hypähti ketterästi kuoppaan ja nosti esiin kaksi kiveä.

”Mikä tämä on?” hän tivasi leimuavin silmin käännellen tavallisen näköistä murikkaa kämmenellään.

En osaa sanoa, vastasin hämmentyneenä.

”Väinö Linna!” Turkka huusi voitonriemuisena. ”Nenä, silmälasit…”

Katsoimme ystäväni kanssa toisiamme. Yrittämisestä huolimatta emme nähneet, mitä Turkka näki.

”Entä mikä tämä on?” hän mylväisi toista kiveä esitellen.

Väinö Linna, vastasin nokkelana.

Turkka katsoi minua oudoksuen.

”Ei! Tämä on pillu! Etkö sinä näe?”

Pimeän laskeutuessa läksimme kotimatkalle.

”Jääkää ihmeessä yöksi”, hän kehotti.

Huiskutimme toisillemme pimenevällä pihatiellä.

Onko Turkka hullu, pohdin talsiessamme pellonpiennarta. Ainakin hulluus ja regressio olivat hänen työhypoteesinsa.

Vain hulluus johtaa saavutuksiin, Turkka kirjoitti teoksessaan Aiheita. ”Ei luonne johda tapahtumiin ja kohtaloihin, vaan pakkomielteet, päähänpinttymät, himot ja kauhut…”

Nyt Turkka oli löytänyt pimeytensä sydämen, kuin norsunluukauppias Kurtz konsanaan. Vanheneva ohjaaja oli palannut atavististen vaikutelmien alkulähteille: pakkomielteiden, himojen ja kauhujen maagiseen hämärään.

Kaksi vuotta myöhemmin kivistä kuratoitiin näyttely, joka herätti kiivaan keskustelun taiteen etiikasta.

Tuskin kukaan keskustelijoista muisti, että Turkka oli paljastanut henkilökohtaisen narratiivinsa päätepisteen jo Aiheissa: “Vanhan miehen unelmat ovat aina aihe: niissä käy harvoin hyvin… Hän tahtoo oman ruusupuskansa alle tai kiviröykkiöönsä, jonka hän omin käsin kokosi. Hän tahtoo maata kuin viikinki.”

Kolumnisti on vapaa toimittaja ja tietokirjailija. Jouko Turkan kuolemasta tulee lauantaina 22.7. kuluneeksi yksi vuosi.

Loppua muokattu maanantaina 17.7. Turkan kuolemasta tulee kuluneeksi vuosi lauantaina, ei perjantaina.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.