Äidin ja tyttären hurja haaste: 1000 km patikoiden

Terveisiä Zamorasta! Zamora sijaitsee Espanjassa hieman hopeatien puolivälin jälkeen.

Eriikka Hienola

Kangasniemeläisen kaksikon matkalla ylittyi hetki sitten merkittävä etappi. Kun aiemmin äiti ja tytär vaelsivat laskien kuinka monta kilometriä he ovat edenneet, nyt laskentatapa muuttui toiseksi. Puoliväli ylittyi ja nyt lasketaan kilometrejä, joita on enää jäljellä.

Kyseessä on Via de la Plata eli hopeatie, Espanjan pisin pyhiinvaellusreitti, jolla mittaa on yhteensä noin 1000 kilometriä. Kangasniemeläisen JonnaHalttusen ja äitinsä IrmaTiihosen matka alkoi Sevillasta maan eteläosasta ja etenee hitaasti mutta varmasti kohti Santiagoa Espanjan luoteisnurkassa.

Tuhannen kilometrin urakka kuulostaa hurjalta. Varsinkin kun taivalta on tehty joka päivä viime päiviin saakka.

– Joka päivä on yritetty askeltaa eteen päin edes vähän. Toki päivämatkat vaihtelevat pituudeltaan 10–40 kilometrin välillä, Halttunen kertoo.

Halttusen mukaan urakka on fyysisesti toki erittäin rankka, mutta suurin haaste lienee henkisellä puolella. Yhteismajoituksissa ei aina välttämättä saa nukuttua, hygieniataso vaihtelee ja varusteiden huoltomahdollisuuden ovat puutteelliset. Lisäksi sääolosuhteista ei koskaan tiedä.

– Kun aamulla starttaa, ei yhtään tiedä millainen majoituskohde seuraavana on luvassa ja saako kylästä ruokaa, Halttunen listaa.

Kun kävellen matkaa maan halki, tapaa monenlaisia ihmisiä. Paikallisia Halttunen ja äitinsä ovat tavanneet lähinnä majoituskohteissa ja ruokapaikoissa, mutta kanssamatkaajia on paljon.

– Suomalaisia kanssamatkaajia emme ole vielä tavanneet, mutta ranskalaisia, saksalaisia, irlantilaisia, italialaisia ja jopa yhdysvaltalaisen kyllä. Myös pyörävaeltajia on paljon, Halttunen luettelee.

Majapaikoissa näkee välillä tuttujakin, kun petipaikkaa hakemaan saapuu samassa aikataulussa matkaavia muita vaeltajia. Joka tapauksessa nämä "pyhiinvaeltajat" ovat arvokkaita majoittajilleen.

– Ystävällistä palvelua olemme osaksemme saaneet eli kyllä meistä pedegrinoista yritetään pitää hyvää huolta.

Molemmat vaeltavat hopeatiellä ensi kertaa, mutta Halttusen äiti Irma Tiihonen on tehnyt vastaavan matkan ennenkin, kun hän vaelsi elokuussa 2011 noin 800 kilometrin matkan Ranskan puolelta Pyreneiden vuoriston yli Santiagoon.

Äiti antoikin Halttuselle matkan varrelle yhden korvaamattoman vinkin:

– Ohjeiksi tälle vaelluksellemme sain: nauti joka askeleesta! Sitä olen yrittänyt tehdä. Nyt, vuodenajan ollessa kevät-kesää, olemme ihastelleet valtavaa kukkaloistoa ja muutoinkin upeita, vaihtelevia maisemia, Halttunen kertoo.

Lisäksi matkalla on tullut oppia yhtä sun toista. Halttunen onkin useita kertoja nostanut pitämässään blogissa esille: matkan aikana äiti-tytär-suhde tulee ainakin muotoutumaan uuteen malliin.

– Matkan aikana käsityksemme toisistamme ovat vahvistuneet: sisukkuus ja määrätietoinen ote auttavat meitä eteenpäin niin täällä kuin elämän muillakin poluilla.

Siihen nähden, että vaellusta on nyt takana yli puolet, on kaikki sujunut suunnitelman mukaan. Vaikeuksia on tosin ollut jalkojen kanssa.

– Ensimmäisen viikon jälkeen luulimme jo rakkuloista päässeemme, mutta monista päivittäisistä huoltotauoista huolimatta niitä ilmestyy edelleen! Ehkä syynä on se, että kun yhtä kohtaa varoo, saattaa toinen kohta kipeytyä.

Vaelluksen pituus ja rankkuusaste huomioitiin toki etukäteen, ja mukaan otettiin hyvin sisäänajetut, laadukkaat vaelluskengät. Kengällä onkin vaelluksessa suuri merkitys, sillä kulkureitit vaihtelevat teistä polkuihin ja kivikkoihin. Tämän jälkeen kengät tosin alkavatkin jo lähestyä eläkeikäänsä.

Mutta mistä näinkin hullu idea? Lähteä nyt vaeltamaan tuhat kilometriä Euroopan toiselle laidalle. Luokanopettajana työskentelevä Halttunen kertoo idean muhineen päässä jo pidempään. Irtioton teki mahdolliseksi vuorotteluvapaa. Lopulta idea vaellukseen tuli Halttusen omalta isältä. Kotiin matkan ajaksi jäivät odottelemaan lapset ja mies.

Reitti etenee välillä maaseudulla, välillä kaupungin vilinässä. Maastossa olevat merkit, kuten keltaiset nuolet ja simpukan kuvat, ohjaavat vaeltajia kohti määränpäätä.

– Katuvilinässä opasteiden löytäminen on välillä melkoisen haastavaa, mutta paikalliset tunnistavat kyllä vaeltajat tien päällä ja ohjaavat auliisti oikealle reitille, Halttunen kertoo.

Nyt loppuviikosta camino eli reitti kuitenkin opetti, ettei vaeltaminen ole leikintekoa. Torstai-iltana kaksikon päästyä Zamoraan Halttusen äidin jalat kipeytyivät ja kaksikko päätti pitää lepopäivän.

– Tahtoa eteen päin menemiseen kyllä olisi, mutta nyt on järkevintä katsoa, kuntoutuvatko nilkat levolla. Harmitus on äidilläni tietenkin suurta, sillä päällisin puolin kaikki on kunnossa paranevaa rakkulaa lukuun ottamatta, Halttunen kertoo.

Sanotaan, että reitti opettaa aina kulkijaansa, Halttunen sanoo.

– Ehkä meidän kohdallamme suurin opetus tähän mennessä on ollut sen hyväksyminen, että aina tahto, määrätietoisuus ja sisukaan eivät riitä.

– Vaikka sydän kuinka tahtoisi jatkaa, on mietittävä, mikä on järkevää tässä tilanteessa ja niin harmillista kuin se onkin, todettava tosiasiat. Kaikki ei ole aina omissa käsissämme.

Lähipäivinä selviää, kuinka äidin ja tyttären matkanteon kohti Santiagoa käy.

Etukäteen kaksikko arveli palaavansa Suomeen Jukola-viikolla kesäkuun puolivälissä.

– Alkuperäisen suunnitelman mukaan takaisin Suomessa ollaan ehkäpä Jukolan-viestiviikolla, jotta ehtii kannustamaan ystäviä ja seurakavereita kovassa koitoksessa, Halttunen kertoo.

Niinpä. Kovassa koitoksessa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.