Kotipeili | Schaumanin linnan aarteet avautumassa kaupunkilaisille

Saimme kutsun päästä tutustumaan Schaumanin linnaan uuden omistajan Simo Ratilaisen ja kiinteistökaupan välittäneen kiinteistöneuvos Jari Enbergin opastuksella. Ratilainen on äskettäin hankkinut omistukseensa myös Kuokkalan Kartanon ja tulevaisuuden suunnitelmissa on kehittää molempia rinta rinnan sekä luoda myös yhteisiä toimintoja.

Schaumanin linnan kaupassa ei toki puhuta tavanomaisesta kiinteistökaupasta, jossa myytävää esitellään nettiportaalien kautta. Onhan kyseessä Jyväskylän seudun kaikkien aikojen kallein omakotitalokauppa. Linna täyttää vanhan kaskun kaikki vaatimukset: ok-talo, keskellä kaupunkia, järven rannalla ja vieläpä isolla tontilla (1,5 ha).

Välittäjän tehtäviin kuului paitsi löytää ostaja, osallistua kaupan kohteen analysointiin ja jatkojalostamisen suunnitteluun sekä neuvotteluihin ulkopuolisten tahojen, muun muassa kaupungin ja museoväen kanssa. Enberg oli mukana jo Jukka Tikkasen suunnitellessa linnan myyntiä vuosia sitten. Varsinainen kaupanhieronta alkoi, kun Ratilainen ilmaisi kiinnostuksensa ja siitäkin on ehtinyt vierähtää puolitoista vuotta.

– Sen voin sanoa, että olen luottanut Jariin prosessin aikana sataprosenttisesti. Homma on mennyt maaliin niin täydellisesti kuin vain voi, linnanherraksi kohonnut Simo Ratilainen huokaisee.

Ulko-oven edessä, päivän hämärtyessä muistiin tulvivat mielikuvat linnan kymmenistä huoneista, portaikoista ja auloista, salakäytävistä sekä viinikellarista. Ullakkokerroksen tenniskentästä olen nähnyt valokuvia ajalta, jolloin sotilasläänin komentaja asui linnassa vuokralaisena.

Uskallan väittää, että monikaan nykyisistä jyväskyläläisistä ei ole päässyt kurkistamaan rakennukseen, jossa lähes vuosisata sitten kaupungin kerma pyörähteli wieniläisvalssia, tuprutteli sikareita ja varmasti siemaili myös samppanjaa jopa kieltolain rikkomisen uhalla.

Mutta millainen linna oikeasti olisi ja törmäisimmekö hämärissä käytävissä haltijoihin tai peräti kummituksiin – niitähän vanhoissa linnoissa silloin tällöin saattaa eteen tupsahtaa.

Parasta tilanteessa on se, että ehkä muutaman vuoden päästä kuka tahansa jyväskyläläinen tai ulkopuolinenkin voi vierailla samoissa tiloissa ruokailessaan linnan ravintolassa tai jopa majoittuessaan sen vierashuoneissa.

Ratilainen toivoo ja on esittänytkin, että osaan linnaa ja linnanpuistoa voisi tutustua jo vajaan vuoden päästä Valon Kaupunki -tapahtumassa, mutta siitä neuvottelu on vielä kesken.

– Ei ole tarkoitus piilottaa kiinteistöä jyväskyläläisiltä, päinvastoin tuoda sitä enemmän esiin. Sekä Kuokkalan Kartano että Schaumanin linna ovat osa Jyväskylää ja sopivalta osin kaikkien kaupunkilaisten käytössä, Simo lupaa.

Hänen mielestään Jyväskylä on antanut hänelle niin paljon, että nyt on aika antaa takaisin.

Sisälle päästyä istahdamme neljästään keskustelemaan yhteen linnan lähes 30 huoneesta, joka tällä hetkellä kuuluu kiinteistön asuinosaan.

Muhkeat nahkakalusteet, Firenzessä käsinvalmistettu mammuttipeili, linnan alkuperäiset valaisimet ja hulppeat asuintiloihin johtavat lasiovet sekä massiivitamminen kaappi antavat ensivaikutelman siitä, mitä on odotettavissa. Ainakin tässä huoneessa tumma on vallitseva väri.

Jari ja Simo asettuvat istumaan valtaisan peilin kahden puolen ja keskustelu alkaakin luontevasti peilin historiasta, joka yksistään olisi yhden jutun aihe. Peili ei ole linnan alkuperäistä kalustusta, mikä ei suinkaan vähennä sen arvoa nykyisellä paikallaan. Se on jopa linnaa vanhempi, valmistunut mahdollisesti 1700-luvun lopulla.

– Jukka löysi peilin jostakin kuolinpesän huutokaupasta Etelä-Suomesta. Se on valmistettu Italian Firenzessä ja tuotu Suomeen neljässä osassa. Sen ”pikkuveli” eli noin kolmasosan pienempi työ on Pietarin Eremitaasin pysyvässä näyttelyssä, Jari ja Simo tietävät.

Linnan rakennuttaja ja suunnittelija, tehtaanjohtaja Bruno Krook ja hänen arkkitehtiserkkunsa Gunnar Wahlroos kiersivät ahkerasti Eurooppaa etsimässä uuteen kiinteistöön sopivia kalusteita, joista merkittävä osa löytyi juuri Italiasta. Niinpä peilikin voisi olla noilta matkoilta hankittu.

Merkittävä osa kalusteista ehdittiin viedä UPM:n museoon ennen kuin linna 13 vuotta kestäneen kaupittelun jälkeen siirtyi yksityisomistukseen eli arkkitehti Jukka Tikkaselle vuonna 2009. Tikkanen yritti turhaan saada alkuperäisiä kalusteita museosta takaisin linnaan, Ratilainen lupaa jatkaa samaa taistelua.

– Tännehän ne ilman muuta kuuluvat ja on ihme, jos ei niitä saa palautettua. Onneksi tämä kiinteistö ei ollut yhtä tyhjä ostettaessa kuin Kuokkalan Kartano, Tikkanen on tehnyt ison työn kiinteistöä saneeratessaan ja kalustaessaan, Simo pohtii.

Keskusteluhuoneessakin on linnan alkuperäistä kalustusta, esimerkiksi valaisimet.

Sen kyllä huomaakin – lähes sata vuotta vanhojen valaisinten antama valo jättää ympäristön hämäräksi, valo ja varjot leikkivät seinillä ja toisaalta upeiden kaari-ikkunoiden takaa siivilöityvä niukka lisävalo antaa tiloille oman kiehtovan sävynsä. Tunnelma on hieman utuinen, jopa satumainen.

– Täällä melkein joutuu kulkemaan otsalamppu päässä, valaistukselle tosiaan on pikaisesti tehtävä jotain. Se on saneerauksen jatkon ensimmäisiä asioita, Simo Ratilainen tunnustaa.

Valtaosa lampuista on vielä hehkulamppuja, joiden vaihtaminen ledeiksi paitsi tuo lisää valoa pienentää myös sähkölaskua, mikä ei arviolta 3000 neliön valaisemisessa ole ihan pikku asia.

Jari Enberg kiinnittää huomiota myös rakentamisen yksityiskohtiin.

– Kokeilepa tätä, hän yhtäkkiä kehottaa sivellessään huoneen betoniseinää. Mikrobetoni ei olekaan ihan uusi keksintö. Samankaltainen silkkinen pinta löytyy jo satavuotiaan linnan hierretystä betonista.

Linnakierros jatkuu talon eteläpäädystä, valtakunnallisen yrittäjäpalkinnon 2021 saaneen Tana Oy:n tiloista. Vanhan ja uuden vaihtelulla on saatu ihmeitä aikaan: saneeratuissa konttoritiloissa historia ja nykyaika tervehtivät sovussa toisiaan.

– Tämä on ollut Tanalle erinomainen käyntikortti. Harvalla yrityksellä koko maassa on tällainen pääkonttori, Simo ja Jari pohtivat.

Historiasta kertovat jo huoneiden (kabinettien) nimetkin: Bruno, Gunnar, Hilda, Rafael, Urho…

Menneisyys löytyy väliovista, ikkunoista, alkuperäisistä valaisimista, kaiteista ja muista harkiten säilytetyistä yksityiskohdista.

Nykyaikaa ovat loisteputkivalaistus, tietokoneet, osa pintamateriaaleista ja työpöydistä.

Tiloja ei onneksi ole pilalle saneerattu, vaan taidokkaasti vanhaa ja uutta yhdistellen. Jopa monet alkuperäiset ilmastointi- tai lämmitysritilät on voitu säilyttää. Massiivipuisten väliovien väri kertoo, ollaanko rahvaan vain herrasväen puolella; rahvaan puolella ovet ovat harmaaksi maalattuja, herrasväen ovet taas tummaksi petsattuja puupintoja. Joissakin ovissa toinen puoli on harmaa, toinen tumma eli ollaan alueiden rajalla.

– On huomattava, että valmistuessaan 1924 kiinteistö oli tosi moderni, rakennusalan huippua. Täällä oli alusta alkaen koneellinen ilmanvaihto. Nyt linnan rinnalle, tontin vapaalle osalle on tarkoitus toteuttaa rakentamisen viimeisintä tekniikkaa, jota voisi ihastella vielä sadan vuoden päästä. Tietenkin sovussa nykyisen linnan kanssa ja sen ilmettä jopa korostaen, Simo Ratilainen lupaa.

Tana Oy:n tilojen kautta pääsemme portaikkoon, joka johtaa viinikellariin ja salakäytäviin. Niitä talosta löytyykin useita.

Salakäytävät eivät olleet mitään leikkipaikkoja tai pakohuonepelin vapautumisväyliä. Niitä tarvittiin palvelusväen näkymättömään liikkumiseen, eihän rahvas voinut seikkailla herrasväen joukossa, vaikka palvelikin linnan isäntiä ja vieraita tai tarjoili lukuisilla kutsuilla.

– Voi vain kuvitella, oliko helppoa tarjoilla aamiaista esimerkiksi linnan torniin, kapeita portaita pitkin liikkuen täpötäysi tarjotin kämmenellään. Sisäkkö tai piika vei tehtaanjohtajalle torniin joka aamu teetä ja puolikkaan viinerin, Simo Ratilainen huomauttaa.

Nykyisellä ”linnanherralla” menee välillä sormi suuhun etsiessään reittiä sinne tai tuonne. Hän tunnustaa, että monikaan ovi tai käytävä ei ole vielä tuttu. Viinikellari löytyy kuin löytyykin. Se paljastuu näkemisen ja kokemisen arvoiseksi.

Kellari on oikeastaan hovimainen, iso huone; kuin pubi tai viinitupa, jossa on vain yksi pöytä.

Kolme tammitynnyriä ja verkko-ovilla suljettu iso viinikaappi todistavat, että tiloissa on joskus ollut enemmän kuin yhden illan tarpeet jaloa ruokajuomaa. Joka suuntaan kaartuvat kattoholvit todistavat jälleen rakentajien rautaista ammattitaitoa. Tämän tilan kalustus on alkuperäistä tai ainakin erittäin vanhaa. Olisivatko tynnyrit edes kunnolla mahtuneet kulkemaan kapeassa portaikossa; onkohan ne tuotu ennen portaiden valmistumista tai kasattu loppuun vasta täällä.

– Tämä on aivan uskomaton paikka istuskella iltaa viinilasin ääressä rupattelemassa. Väkisin ajatus lähtee lentoon ja alkaa miettiä, millaista täällä on ollut 1920-30 -luvuilla. Millaisia ihmisiä tämän pienen pöydän ääressä on istuskellut ja mitä ovat jutelleet, Simo pohtii.

Hän kertoo istuneensa perheen ja kavereiden kanssa pari iltaa viinikellarissa ja kokemus on ollut huikea, ainutkertainen.

Kellarin sisältöä kenenkään ulkopuolisen on turha havitella, sinne ei kannattaisi yrittää murtautua. Tynnyrit kumisevat tyhjyyttään ja myös viinikaapissa tyhjät pullot näyttävät olevan vain koristeina. Jos täällä tänään aikoo istua iltaa, on tuotava omat eväät.

Viinikellarista lähtee yksi salakäytävä, jonka toinen pää on isännän mukaan muurattu umpeen, ainoa tie kellariin kulkee nyt toimistotilojen kautta.

Sodan aikana kellaria ja sen laajennusosaa käytettiin pommisuojana.

Kellarista matka jatkuu takaisin Tanan toimistotiloihin sekä niiden ja kiinteistön ainoan asunnon kautta ullakkokerroksen tenniskentälle. Portaikkojen alkuperäiset, itämaiset matot ovat käytössä jo kuluneita lukuunottamatta asunnon läpi kulkevaa osuutta, jossa matto on uusittu vanhaa kunnioittaen.

Ullakolle eteistiloista johtavat salakäytävämaiset portaat on poistettu käytöstä, mutta Simo Ratilainen aikoo remonttien jatkuessa palauttaa ne entiselleen niin, että ylös voi kulkea myös muualta kuin asunnon kautta.

Tenniskentän tukeva lautalattia mahdollistaisi monta muutakin urheilulajia tai aktiviteettia. Kaarimaisen hallin akustiikka antaa mahdollisuuden jopa erilaisille ohjelmatilaisuuksille.

– Kuvitelkaapa, miltä esimerkiksi Semmarit kuulostaisi tässä tilassa. Yleisöäkin mahtuisi ihan mukavasti, Ratilainen aprikoi.

Jarin kanssa ihastelemme tennishallin arkkitehtuuria ja hämmästelemme katon rakentajia‚ mitenkähän nuokin laudat on sata vuotta sitten maalattu.

Uusi linnanherra on virittänyt tennisverkon tilalle sulkapalloverkon. Kiekkomiehen suunnitelmissa on asentaa tilan toiseen päätyyn jääkiekkomaali suojaverkkoineen ja synteettinen keinojää laukaisualustaksi. Maalin metallikehykset ovat jo ullakolla.

Ullakolle on siirretty talteen myös linnan alkuperäisiä kalusteita odottamaan joko restaurointia tai poiskuljetusta. Sieltä löytyy muun muassa koristeellisesti veistettyjä ruokapöydän tuoleja ja presidentti Urho Kekkosen käyttämä vuode rottinkipunospäätyineen.

Tennishallin valaisimet ovat luku sinänsä. Suoraa valoa estämässä on ämpärimaiset rakennelmat ja jokaisessa valaisimessa on oma sulakkeensa.

Juttu on julkaistu aiemmin Kotipeili-ilmoitusliitteessä, joka on Keskisuomalaisen välissä ilmestyvä asuntokaupan erikoislehti.