Kolumni: Ammattikuskin epäileminen kannatti – Nobelia tällä havainnolla tuskin saa, mutta oman auton kuski rauhoittui kummasti

Olen tehnyt merkillisen havainnon. Valitsemalla tietyn ajoreitin voin vaikuttaa tunnelmaan ratin takana. Ymmärrän, että tällä oivalluksella ei ole asiaa Nobeleille.

Maailmanrauhaa sillä tuskin parannetaan, mutta olen tyytyväinen, että omassa autossa on leppoisampi kuski.

Monilla meistä on omat arkirutiinit, myös liikenteessä. Tahkotaan sitä samaa reittiä kodin, työn ja ties minkä välillä, koska se nyt vaan menee niin ja autokin osaa valita oikean suunnan kuin itsestään. Ehkä kuitenkin kannattaisi mennä mutkan kautta, edes joskus. Kerronpa esimerkin.

Olin tottunut ajamaan kotipihasta keskustaan reittiä, joka vaikutti nopealta. Matka ei ole pitkä, seitsemisen kilometriä eli reilun 10 minuutin rykäisy. Osan matkasta saa ajaa ilman taajamarajoituksia, mistä johtunee vaikutelma reitin nopeudesta.

Mutta annas olla. Alan tuhahtelemaan jo ensimmäisessä liikenneympyrässä, jos se ei suju tarpeeksi sukkelaan. Kun joku kuski jää odottamaan eteeni niin, että koko ympyrä tyhjenee liikenteestä ennen kuin rohkenee ajaa sinne sisään, niin se alkaa sapettaa. Menisi jo siitä tietä tukkimasta, huomaan manaavani.

Seuraava paha paikka on liittymä valtatielle, jolla on 80:n rajoitus. Jos voin ajaa rampille etummaisena, niin ihanaa. Silloin voin käyttää kiihdytyskaistaa siihen, mihin se ymmärtääkseni on tarkoitettu eli kiihdyttämiseen ja liittyä liikennevirtaan sujuvasti. Mutta aina ei onni suosi, vaan pitää jarrutella, kun edessä ajavan kaasujalka on juuttunut 60:n nopeuteen.

Minua ei lakkaa ihmetyttämästä se, miksi niin monen autoilijan mielestä on hyvä idea poistua kiihdytyskaistalta ennen aikojaan. Ei malteta kerätä nopeutta tarpeeksi, vaan mennä tupsahdetaan liikenteen sekaan asenteella väistäkää te muut, minä tulin nyt tähän.

Tässä kyseisessä liittymässä hidasliikkeisten kuskien tupsahtelu on enemmän sääntö kuin poikkeus. Sen huomaa hyvin siitä, että päätiellä ajavat autoilijat vaihtavat jo kaukaa kaksikaistaisen tien vasemmanpuoleiselle kaistalle ja jättävät oikeapuoleisen vapaaksi ”harjoitteluradaksi”.

Kyllä minä tiedän, että liikenteessä tulee joustaa ja niin edelleen. Toki täytyy eikä pidä turhista hermostua, mutta ihmismieli on oikukas. Onneksi olen keksinyt lääkkeen kuskin kuumotukseen ja alkanut ajaa leppoisemmilla teillä ilman kiihdytyskaistoja. Nopeusrajoitukset ovat alhaisemmat, mutta ihme ja kumma, perille olen aina ehtinyt.

Myönnettävä on, että en minä tätä reittihommaa ihan itse tajunnut. Kiitos tästä lankeaa taksinkuljettajalle, jonka kyydissä menin matkakeskukseen. Taksi lähti eri suuntaan kuin mihin itse olisin ajanut. Taisin jopa epäillä ääneen ”hitaampaa” reittiä, mutta kannatti luottaa ammattilaiseen.

Kun vertaan arjen ajoreittejäni kartalla, selviää, että eipä niissä ole suuria eroja. Ne ovat yhden minuutin ja yhden kilometrin sisällä toisistaan. Että ihan tyhmää tuhista siitä, jos liikenteessä tuhlaantuu 20 sekuntia jonkun varovaisemman kuskin peesissä. Ehkä niin, mutta silti. Hyvä reitti, parempi mieli.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .